Siirry pääsisältöön

"Did you see me Mamma! Did you?"


Etenen sellaista tasaista puolijuoksua tyttäreni perässä jalkakäytävällä. Se ajaa pyörää, ilman niitä apupyöriä. Mä ihan aidosti ihailen kuinka se osaa lähteä itse liikkeelle ja polkea ja kääntyä ja pysähtyä, koko puolentoista kilsan matkan meiltä kauppaan. Kerran se kaatuu, lyö polvensa ja poskensa, itkee ja kiipeää takaisin pyörän selkään, ei anna periksi, ei luovuta. Me ostetaan kaupasta "Hello Kitty"-laastareita... Miten musta on voinut tulla jotakin näin reipasta, älykästä, osaavaa ja kaunista. Minä ja L ollaan se yhdessä tehty. Miten ihmeessä me ollaan osattu tehdä jotakin näin täydellistä? Se täyttää viisi keskiviikkona,  meidän maailman ihanin tyttö. Ei ole mitään mittaria sille kuinka rakas ja tärkeä se on, kuinka ylpeitä me molemmat vanhemmat ollaan siitä... Meidän esikoisesta.


Posti toi mulle eilen kirjan. Kiitos vielä kerran kirjan lähettäjälle! Eilen ehdin lukea muutaman ensimmäisen sivun. Tykkäsin ajattelutavasta, siitä miten asiaa lähestytään. Neurologiset ongelmat on myös vahvuuksia ja tavallaan lisämausteita ihmisen omassa persoonassa. Odotan kirjalta paljon, kerron mitä tykkäsin kun oon lukenut.

Postissa ruttaantunut paketti oli jo itsellään esteettinen elämys...




Kommentit

  1. Hyvä, M! M:n onnistumisista on aina niin ihana lukea.

    Tällä blogikirjoituksella oli aivan kirjaimellisesti liikuttava vaikutus täällä valtameren takana. Katsoin netistä, olisiko kirjastossa tuota samaa kirjaa. Olihan siellä yksi kappale hyllyssä, joten suuntasin kirjastolle. Lopputuloksena oli pelkkää hyötyliikuntaa, koska joku muu olikin ehtinyt sen sinä aikana lainata! :D Pitää olla ensi kerralla nopeampi.

    - AS-tyttö

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :)

      Ens kerralla juokset kirjastoon :D Toistaiseksi oon tykännyt lukukokemuksesta.

      Poista
  2. <3

    Ja kirja vaikuttaa hyvältä ja mielenkiintoiselta.

    / Älskling

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

pikkuinen kullanmurunen, olet kamala

Partioliivin juhlakuntoon saattamiseen tarvitaan viiniä. Näillä läpysköillä kun on tarkka järjestys ja tarkat paikat liivinssä. Me telttaillaan. Tai oikeastaan minä ja kaksi lasta telttaillaan – olkkarin lattialla, koska kuka nyt tuolla karhujen ja kojoottien seassa nukkuis takapihalla – se kolmas lapsi ulostettiin käytöshäiriön takia teltasta joskus kymmenen pintaan, ja nukuttuaan ensin yläkerrassa faijansa kainalossa se pelaa nyt Minecraftia onnellisena omasta rauhasta. Kaksi telttailijaa nukkuu vielä. Tilanteen autenttisuuden lisäämiseksi alakerran ikkunat on apposen auki ja mä juon aamukahviani villapaidassa – ihan kuin oikealla leirillä. Tosin kahvi tulee keittimestä ja takapuolen alla on tuttu tuoli. Kohta ne mussukat kömpii ulos teltasta ja puolisen tuntia siitä on ihan mahdollista että kaipaan taas maanantaiaamua ja tyopaikan tasapainoista rauhaa. Mun mielikuvissa aamu on sellainen mukavan seesteinen, tehdään yhdessä ja meillä on kivaa... Käytäntö on osoittautunut olem...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...

ihan tavallinen keskiviikko

Keskiviikko oli ja meni. On sunnuntai, ulkona paistaa aurinko ja pihapuun orava ”Sam” ajaa linnut pois ruokinta-asemalta. Mutta minkälainen se ihan tavallinen keskiviikko sitten oli? Hypätkää kyytiin… Keskiviikkoisin saan nukkua pidempään kuin muina aamuina ja herään ennen herätyskelloa varttia yli kuusi. Ulkona on sysipimeää sillä meidän makuuhuoneeseen eivät paista sen enempää katuvalot kuin naapureidenkaan pihavalot. Yöllä heräsin karhuun joka heitteli naapureiden roskiksia pitkin kujaa herkkulöytöjen toivossa. Otso lienee pettynyt lähinaapureiden siirryttyä meidän lailla lukittuihin roskiksiin vaikka toisaalla olikin lykästänyt. Luin nimittäin naapuruston Facebook ryhmästä, että joku poloinen oli unohtanut autotallin oven auki yöksi ja yöllinen vieras oli jäänyt valvontakameraan varastaessaan autotallista laatikollisen mangoja.  Kaikki 365 päivää vuodessa alkaa samaan tapaan. Nousen sängystä niin hiljaa kuin se nyt on mahdollista innokkaan koiran kanssa, laitan jalkaan tohvelit...