Siirry pääsisältöön

kastesunnuntai


Siitä asti kun ensimmäistä kertaa näin aikuiskasteen oon miettinyt sitä. Siis miettinyt monelta kantilta, koska siinä tilaisuudessa on jotain totaalisen ylimaallista. Meidän kirkossa kaste järjestetään keskimäärin neljästi vuodessa. Se liitetään jumalanpalvelukseen ja koko seurakunta seuraa kastetta. Kaste eroaa luterilaisesta kasteesta monellakin tapaa, eikä vähiten olemalla sellainen altaaseen upotettava kokonaan kastettava kaste. Sellainenmistä moni suomalainen on kuullut, muttei koskaan itse nähnyt, saati kokenut. Itse tilaisuudessa on ihan huikea tunnelma, ilman sen suurempaa euforiaa tai kielilläpuhumista.

Meidän lapset on kastettu. Ne on kastettu perinteisin luterilaisin menoin, vähän syntymän jälkeen. Ne on otettu osaksi tätä meidän paikallista suomalaista luterilaista seurakuntaa. Seurakuntaa, jossa ne ei koskaan ole edes käyneet. Okei, M on käynyt luterilaista koulua sentään ja pojat on siihen samaan kouluun ilmoitettu. Kuitenkin mua itseäni tökkii ihan kamalan moni asia luterilaisuudessa. Alkaen siitä ekasta laulusta suomikoulun  mukulamessun ohjelmassa ”anna anteeksi”. Sehän on lasten messu!!!! Oikeesti,  ”anna anteeksi”. Mun on kastettu osaksi luterilaista seurakuntaa. Mut on konfirmoitu viitisentoista vuotta myöhemmin.

Mä pidän enemmän tästä meidän kirkon näkemyksestä. Siitä että jokainen joka tunnustaa Jeesuksen on jo armahdettu. Ihminen on erehtyväinen. Ihminen on hauras. Ihminen sortuu ja tekee syntiä. Ne synnit on kuitenkin annettu anteeksi ja jokainen joka kerran on valinnut kulkea Jeesuksen kanssa on armahdettu, aina ja ikuisesti.

Kun mä astun sisälle kirkkosaliin jumalanpalveluksen alkaessa mut valtaa lämpö. Mun on hyvä olla ja mä nautin jokaisesta hetkestä. Aina en oo samaa mieltä. Joskus ajattelen asiaa toisin. Sillekin on tilaa. Sillekin on paikkansa.

Mä mietin ihan tosissani ilmoittautuvani sille seuraavalle kastesunnuntaille. Ilmoittautuvani vaikka mua niin kovin alkuun häritsi ajatus siitä et muthan on jo kastettu. Et muthan on jo konfirmoitu. Taidan haluta silti. Oon miettinyt tätä jo useamman kuukauden. Oon nähnyt monta kastesunnuntaita ja vielä kertaakaan aika ei ole ollut kypsä. Tänään tuntui siltä että on mun vuoro astella uudelle kasteelle.

M ja sen eka "sno cone"

Kommentit

  1. Heippa. Mun mielestä lapsi- ja aikuiskaste on kaksi täysin eri asiaa. Jos aikuiskaste kiinnostaa, siitä kannattaa kysellä seurakunnassa joltain, että tietää ja ymmärtää mitä tekee. Mutta en siis näe mitään estettä käydä aikuiskasteella, vaikka olisi jo saanut lapsikasteen. Niiden merkitykset on erilaiset, kuten itsekin kirjoitit. En myöskään näkisi että konfirmaatio jotenkin voisi "korvata" aikuiskasteen, koska se on mun mielestä myöskin ihan eri asia. Konfirmaatio ikään kuin liittää osaksi luterilaista seurakuntaa, mutta aikuiskaste on mun mielestä enemmän ihmisen ja Jumalan välinen asia. t. itsekin aikuiskasteella (järvessä) käynyt

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi