Siirry pääsisältöön

läpi itkun ja raivon


Päivä 2/5 on mennyt ensimmäisten metrien jälkeen kivuttomamminkuin eilinen, myös kirjaimellisesti. Pissat ja kakat on saatu pottaan – no K nyt onnistui yöllä kastelemaan sänkynsä vaipasta huolimatta – kukaan ei tarvinnut mua suihkun aikana ja noin muutenkin ollaan asteikolla nollasta sataan kohdassa normaali.




Aamusta meinas kyllä huumori loppua totaalisesti ton viisivuotiaan – no viikkoa vajaan – maatessa lentopallokentän hiekalla itkien ja raivoten. Sillä tavalla kuin vois olettaa kaksivuotiaan tekevän. Joo, se on meidän tavallista ja se on M:n normaali mutta joskus vaan pärjäis ilmankin sitä raivaria. Pojathan on jo aikaa sitten oppineet ohittamaan M:n huonot hetket olankohautuksella ja siirtymään syrjemmälle ja siinä skenessä onkin jotakin hullunkurista kun ympäröivä maailma ihmisineen jatkaa menojaan yhden huutaessa ja raivotessa, potkiessa ja heittäytyessä, heitellessä lapioita ja hiekkaa. Nimellisesti siinä oli kyse lapiosta ja siitä ettei se lapio ollut sellainen kuin sen pitäis. Käytännössä siinä purettiin tätä lomaa ja sitä ettei asiat mee totutun kaavan mukaan ja ehkä sen lisäks jotakin muutakin... ehkä niitä sunnuntain synttäreitä tai jotakin muuta. Pääasia kai kuitenkin oli että pahaolo saatiin purettua jotenkin ja jollakin tapaa, ja ääntähän maailmaan mahtuu.



Kummitäti K tuli Kummitytön kanssa ja pelasti meidän päivän. Ennen kaikkea sillä että mä aikani valitettuani löysin lopulta sen kadonneen Zenin. Niitten lähdettyä annoin K:lle sen mitä se vonkui, avasin telkkarin. laitoin leffan pyörimään ja otin siinä samalla sohvalla torkut jannujen kiipeillessä mun päällä. M leikki itsekseen yläkerrassa – siis lajitteli duploja.

Uudesti syntynyt zenäiti rakensi torkkujensa jälkeen legoilla – oikeastaan mä kyllä etsin niitä palikoita ja M rakensi. Lopputuloksena muutama kilpa-auto. Uudestisyntynyt zenäiti kärräsi myös perheensä kuopuksen yläkertaan jäähylle. O kun on löytänyt itsensä ja keksinyt miten sisarukset saa ajettua raivohulluuteen tönimällä, tuuppimallka, varastamalla. Se kokeilee rajojaan taukoamatta. Hyvä niin. Sitähän tässä on odotettu ja toivottu, mutta rajojen kokeiluun kun kuuluu osana myös niitten rajojen löytäminen ja törmääminen siihen vanhempaan joka niitä viivoja vetelee, tässä tapauksessa leikkimistä yksikseen omassa huoneessaan. Kolmesti se kokeili mitä tapahtuu kun sieltä huoneesta murtautuu ulos ja yhtä pettynyt ja hämmentynyt se oli jokaisella kerralla kun palautin sen sinne takaisin.



Baletista on tullut M:lle vaikeeta. Tai siis vaikeeta on ne harjoitukset siihen esitykseen ja mun ramppikuumeinen lapseni oli jo nakkaamassa tunnin jälkeen hanskoja tiskiin... Hän on omien sanojensa mukaan liian väsynyt eikä osaa sitä ohjelmaa ja tekee sen kuitenkin väärin – ihanan tavallista. Mä uskon että se esitys tekee sille ihan hyvää ja tiedän etä se oppii sen ohjelmansa ja sit jos se haluaa sen jälkeen lopettaa eikä syksylläkään halua takaisin balettiin niin lopettakoon sitten. Nyt me ei lopeteta mitään. Jos se tarkoittaa sitä et mä seison siellkä lavalla ja pidän sitä kädestä ja esitän vaikka metsän puuta niin olkoon sitten niin.

matkalla kirjastoon

se kuuntelee ohjeita


Kello on seitsemän. L on edelleen töissä. O sängyssä ja kauhukaksikko kylvyssä. Toisesta lomapäivästä selvittiin vammoitta ja vain osin raivon voimalla. Mä olen uupunut.





Kommentit

  1. On ihanaa jos esität metsän puuta. Mä haluan siihen esitykseen yleisöksi.

    VastaaPoista
  2. Meillä on ovissa nykyisin irroitettavat kahvat;) saa teljettyä jäähylle ilman että pääsee murtautumaan ulos...eikä pääse yöllä karkaamaan ulos. Meillä isä oli jumpan joulunäytöksessä tonttu, et hyvä puu susta tulee:)

    t. toisen autistin äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitää varmaan kokeilla kahvojen irroittamista, koska noi osaa purkaa lapsilukot :/ Mukavaa kuulla että myös muut vanhemmat on päässeet esiintymään LOL

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi