Siirry pääsisältöön

onneksi on munkki


L vastustaa. Tai ei se vastusta, mutta sen mielestä se ajatus aikuiskasteesta on jotenkin ”häiritsevä”tai ”omituinen” ja omituisia ihmisiä varten. Kai se on osin jotain sellaisia noitatemppuja tai palvontaa tai... ja sit se näkee sen organisoituneen uskonnon keinoksi rahastaa ja sitoa seurakuntalaiset tiiviimmin itseensä. Se ei nää sen symbolista merkitystä vaan yhdistää sen suoraan kirkkoon ja rahankeruuseen. Mä itse en niinkään ajattele liikettä järjestäytyneeseen uskontoon kuuluvaksi tai suuremmaksi sitoutumiseksi tähän kirkkoon missä me nyt satutaan käymään, vaan enneminkin se olis jotakin, minkä tekisin puhtaasti itseäni varten. Sen symbolisen merkityksen takia ja osin myös puhtaasta kokeilunhalusta. Mä haluisin tietää miltä se tuntuu, tuntuuko se yhtä huikeelta siinä kasteella kuin se tuntuu sitä kastetta katsoessa. En mä osaa sitä selittää, enkä halua toisen yli kävellä ja jos tää on L:lle joku kynnyskysymys niin olkoon sit. Tasapainottelen parisuhteen ja oman itseni välillä. Niin kuin elämässä usein on. Ei oo kyse siitä kuka voittaa vaan että kaikilla olis ainakin kohtuullisen hyvä olla. Aikaa seuraavaan kastesunnuntaihin on kuukausia, eikä mun sinne tartte silloinkaan mennä. Voin hyvin odottaa kunnen L on sinut sen ajatuksen kanssa eikä koe sitä meidän suhdetta uhkaavaksi.

Koulusta kotiin saapui vaikee tapaus. Sen täi homman jälkeen niitä yhteisiä pyöräilykypäriä ei tietenkään voi enää käyttää ja näin kaikki pyörät oli siivottu pois. M:n suunnitelma ja toteutus oli ottaa oma pyöräilykypärä mukaan kouluun, jotta hän saa ajaa pyörällä välitunnilla, koska välitunnilla nyt kuuluu ajaa pyörällä. Tämän suunnitelmien sortumisen aiheuttamaa mielenvinoumaa on nyt sit purettu koulun jälkeen itkien ja jalkaa polkien... syy vaihtelee K:n istumapaikasta, lautasen värin kautta juotavan veden lämpötilaan ja päivän säähän ja pissahätään. Mä yritän parhaani mukaan olla kallio. Se harmaa ja järkähtämätön peruskallio. Se mikä ei hievahda, eikä hermostu, eikä osallistu yhteenkään oikkuun. On vaan olemassa. Tukena.

Sit on se naapuruston intialainen herrasmies – tässä kohtaa rodulla ja kulttuurilla ON merkitystä – joka jotenkin päätyi meidän korttelibileiden suunnittelutoimikuntaan kolmen naisen kanssa. Ei siinä muuta, mutta kun se on ihan kaikesta erimieltä, ja erimieltä vielä sellaisella ihanan suojelevalla ja isällisellä tavalla. Se selittää meille niitä omia näkemyksiään kuin pienille lapsille. Intialaisen naisen asema on aika paljon ahtaampi kuin perusjenkin tai pohjoismaisen naisen asema. Jokaisesta viestistä huokuu se ettei me naiset tästä mitään ymmärretä ja et hän ihan varmaan kyllä tietää miten tää pitää hoitaa. Me – jotka tähän mennessä ollaan näitä yhteisiä bileitä järkkäilty – ollaan olemassa lähinnä suunnitelman toteenpanijoina jahka hän on ensin suunnitellut. Me yritetään toppuutella niitä suuruudenhulluja ideoita palokunnista ja poniratsastuksista ja pomppulinnoista. Tällä hetkellä hän yrittää kai hankkia sponssirahaa tälle naapuruston tilaisuudelle.

Että tällainen päivä. Jeesus ei oo nyt päälimmäisenä mielessä ja otsassa tuntuu kasvavan keskikokoista suurempi sarvi. Mutta mä olen kallio. Peruskallio. Järkähtämätön.



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi