Siirry pääsisältöön

pää pinnalla



Mä oon ennenkin kirjoittanut tästä ja kirjoitan taas... Viisi vuotta on vierähtänyt jossakin, pinnan alla. Kuin pitkä sukellus, joka kestää ja kestää ja kestää ja tuntuu että keuhkot repee mutta on vaan pakko jaksaa... Mikä muuttui? En tosiaan tiedä, mutta yhtäkkiä tuntuu että hetkittäin saan pään pinnalle ja nään ympärilleni.

Lapsettomuuden kokeneista sanotaan tai kirjoitetaan usein että meillä on ruusunpunaiset kuvitelmat lapsiperhe-elämästä. Sanotaan että usein pikkulapsivaihe on rankinta juuri meille entisille lapsettomille. Mä tiesin tän, varauduin enkä tosiaankaan odottanut tai kuvitellut mitään auvoa. Ekat vuodet tulis olemaan karmeita eikä vauva nukkuis ikinä ja sillä olis hirvee uhma ja... meillä kesti aika kauan tajuta että meidän elämä oli sitä keskimääräistä huomattavasti haasteellisempaa. Sit syntyi pojat – kaksi kerralla – mikä valtava siunaus ja samalla armoton mankeli. Yhden sijasta niitä oli kaks. Ekaan verrattuna ne oli kaks pientä ja järkyn helppoa nakkia. Silti niitä oli, ja on edelleen kaksi. Aina ja kaikessa kaksi. Toukkavaiheen myötä vaikeusastekin on noussut, ainakin osin.

Viisi vuotta on siis mennyt sukelluksissa ja aallokon riepoteltavana. En voi muuta kuin olla kiitollinen ystäville jotka on jaksaneet roikkua mukana meidän kotoisassa helvetissä. Kuunnella mun loputonta vuodatusta ja olla olemassa. Tuntui oikeesti – ja tuntuu edelleen – puhua eilen ihan muista asioista, tavallisia naisten juttuja. Turhanpäiväisiä ehkä, mutta niin hyviä ja hoitavia ja tarpeellisia.

Katson itseäni peilistä, katson itseäni valokuvista. Herään ja tajuun... pakko tehdä jotakin ja pian. Matkan varrella mä oon unohtanut itseni. Tai en mä mihinkään oo itseäni unohtanut, mutta ei oo ollut vaihtareita. Mun on ollut pakko laittaa itseni jonnekin takavasemmalle, odottamaan parempia ja helpompia aikoja.

Kyllä mä sukellan vielä. Varmasti monta kertaa, mutta tuntuu hyvältä huomata päässeensä pinnalle – edes hetkeksi. 

ihan ypönä autossa, uusi Bon Jovin levy soi ja kovaa

ikkunaostoksilla...


Mitäs tykkäätte näistä vaihtareista?


Kommentit

  1. 2 ylintä sopii hyvin. Alin on mun mielestä liian pitkä.

    Autistin äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samaa mieltä sun kanssa. Toi alin oli sitä paitsi liian iso. Niillä ei ollut ämmää ja toi on ällä. ässäkin mahtui mut oli turhan ahdas hihoista. Lopputulemana tykkäsin saman leikkauksen omaavasta, valkoisesta pellavasta tehdystä jossa oli "petit" mitoitus eli oli vähän lyhyempi.

      Poista
    2. Ylin on paras, niin väriltään kuin kankaankin osalta. Mutta miksi moisia "telttoja"? Nuo ei imartele kuin anorektikkoja.

      Poista
    3. Siks kun mä en tykkää siitä miltä näytän toisenlaisissa yläosissa :)

      Poista
  2. Luulen ymmärtäväni sua ainakin osittain, vaikka mulla on vain yksi helppo lapsi hoidettavana. Oman ajan puute oli aluksi ahdistavaa, nyt siihen on tottunut jo liiankin hyvin... Toivottavasti pääsen pian maistamaan sitä, että en vallan unohda sen tärkeyttä. Juuri nyt, kun oli pari minuuttia aikaa, kiirehdin heti lukemaan blogiasi ja samalla poltin kielen, kun en malttanut odottaa, että tee jäähtyy... Kiroan itsekseni, että mihin tässä muka on kiire, mutta jokainen sekunti voi olla viimeinen ennen kuin lapsi taas herää.

    Kivoja vaatteita :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Toivottavasti kieli paranee pian, tai paraneehan se mut kurjaa silti...

      Poista
  3. Hyvin ilmaistu, tässä on vuosien ajan sukellettu ja nostettu välillä päätään happea saamaan, ja tavallaan on jännittävää aina löytää itsensä uudestaan, vaikkei entiseen voi palata on kulman takana jotain uutta odottamassa. Viimeksi viime viikonloppuna kun oli juhlat edessä tajusin ettei mulla edes ole mitään meikkejä, ei huulipunaa, ei poskiväriä, ei luomiväriä. Menin ostamaan niitä, ja kaiken maailman uusia tuotteitakin on tullut markkinoille joita en tunnista. Ja vaikka ostin halpaa, tarjouksessa olevaa kamaa tuli pieni morkkis rahan menosta tällaisiin turhuuksiin. Sanoinkin miehelleni että mun elämää palvelisi parhaiten tosi androgyyninen tyyli, vettähylkivä haalari ja kalju pää. Eli joo, sukelluspuku ;)

    Kivat vaatteet, minä taas tykkäsin kahdesta alimmasta, raitapaita laskeutuu kauniisti kun taas tuo ylin vähän pömpöttää. Alimmassa on kaunis leikkaus ja hyvä kangas, eikä sen pituus häiritse, iltamenolla voisi pitää vaikka legginsejä ja korkkareita (hih, jos niitäkään löytää kaapista!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monikkoäitinä tiedät just tasan mistä puhun... Mä oon kans herännyt tähän samaan ja todennut et jotain pitää nyt tehdä.

      Se ylin näytti luonnossa paremmalta kuin tossa valokuvassa, ei ollut ollenkaan niin telttamainen kuin kuva antaa ymmärtää.

      Poista
    2. Ainakaan ei tarvitse silittää ;)

      Poista
  4. Mun mielestä taas tuo alin on tosi hyvännäköinen. Mikä merkki/kauppa?

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi