Siirry pääsisältöön

paperisota


Mä yritän kirjoittaa tai oikeastaan ajatella kirjalliseen muotoon ja samalla mietin et kuka hullu yrittää tehdä tätä keskellä päivää lasten kanssa... ajatus keskeytyy jatkuvasti pissahätään ja janoon ja haliin ja syliin ja ties mihin.

K aloitti tänään terapian ja polleena miehenä se asteli Klinikan ovesta sisään. Se oli niin liikuttavan innoissaan kun sekin vihdoinkin pääsee ihan oikeesti terapiaan. O taas parkkeeras mun syliin ja istui siinä koko sen 50 minuuttia lukien mun kanssa Hesaria iPadiltä ja kyl me vähän tehtiin hienomotoriikkaharkkojakin O:n kanssa. Mä mietin et pitäiskö mun olla huolissaan kun se ei edelleenkään osaa värejä? Ons sillä mitään väliä? Miks se ei osaa niitä? Me kuitenkin harjoitellaan sitäKIN asiaa aina ja kaikkialla.

Tunnin päästä takaisin tuli väsynyt ja työtä tehnyt mies. Se imeskeli kaulakorunsa narua ja oli kuulemma imeskellyt sitä silikonilätkää koko tunnin. Se oli eka asia minkä se tänä aamuna halus, ”my necklace”. Eilen se oli ilman ja sillä oli koko päivän paidan hiha tai nyrkki suussa. Se vaan tuntuu rauhottavan sitä... luulis et se olis ollut kovakin tuttimies, mut tutti siltä lähti hetkessä ja helpolla ja tutti ei muutenkaan koskaan ollut sille ”se” juttu. Sen juttu on sen ”tutu”. Nyt se katsoo telkkaria – päivälepo – sohvalla sen tutu kainalossa. O on sohvan toisessa päässä puolialastomana.



Täyttelen K:n kouluhakemusta. Siis niitä kaavakkeita erityisopetuspaikkaa varten. Tajuan et meillä on siitäkin poikaparasta jo kuusitoista sivua raportteja ja se sentään on aina ollut meidän perusterve ja ongelmaton. Vähän vaan – tai aika paljonkin – vilkas ja me ollaan kuviteltu että sen haluttomuus istua tekemään tylsiä juttuja kumpuaa vilkkaudesta eikä siitä ettei se ihan oikeesti kykene. Siellä terapiassakin se oli heitellyt terapeuttia palikoilla ja palloilla kun hommat ei miellyttänyt. Onneksi Karen on maailman paras toimintaterapeutti. Se lohdutti ja taputti selkään kun istuin siinä itkua vääntäen, et mä oon ihan paska äiti enkä osaa tukea K:n kehitystä ja mä vaan huudan ja oon salaa sitä mieltä et se on urpo – no en oikeesti oo, eikä sekään oikeesti oo urpo. Karen lupas mulle et siitä tulee ihan hyvä ja et mä oon ihan hyvä mäkin.

seitsemän sivuinen erityisopetushakemus


Katselin itsestäni otettuja kuvia ja sain oivalluksen. Mä olen nelikymppinen kolmen lapsen äiti. Venynyt ja vanunut ja rypistynyt. Ne vaatteet jotka näytti mun päällä kivalta kymmenen tai kakskymmentä vuotta sitten, näyttää ihan hirveiltä nyt. Mä näytän kirjaimellisesti koko kodin äidiltä, ihmiseltä joka on vain ja ainoastaan äiti ja yhtä seksikäs kuin lauantaimakkara. Sellaiselta jota ei oikeesti kiinnosta mikään muu kuin et on edes suunnilleen ehjät ja puhtaat päällä. Tarvitsen stylistin.  Tai mun täytyy siis stailata itseni uudestaan ja luopua teinityylistä. Haluan olla nätimpi. Yrittää edes näyttää siltä, että se miltä mä näytän merkitsee mulle, edes jotakin. Mun suurin ongelma tässä uudelleen stailaamisessa on se et kaikki mistä mä tykkään maksaa aivan tolkuttomasti... Jos olisin rikas, enkä vaan tällainen keskiverto jenkki, ostaisin kaikki vaatteeni Eileen Fisheriltä. Teepaita kaks sataa, paitapusero kolme sataa, housut puoltoista sataa, legginsit satasen... Mut olisin hei ihan super tyylikäs ja klassinen ja hehkee. Ehkä mun pitäis myös taas hylätä tää suviannesiimestukka ja palata ”mom bobiin”. Mulla on kriisi.

Sit mun ajatus pysähtyy taas hetkeks vuodentakaiseen. Se pysähtyy siihen kun oltiin M:n nelivuotislääkärissä ja lastenlääkäri kysyi et mitä mulle, siis ei meille vaan mulle, kuuluu ja mä purskahdin itkuun. Oli kulunut kuukausi M:n diagnoosista ja koko elämä oli ylösalaisin ja myllerrys vaan jatkui. Musta tuntui että mä hukun, enkä osaa enkä ainakaan pärjää. Yhtäkkiä mun lapsesta oli tullut vammainen. Silloin se sanoi et olis musta enemmän huolissaan jos en itkis ja että katsotaan mitlä vuoden päästä tuntuu. Huomenna mä istun siellä taas M:n kanssa, viisveetarkastuksessa. Enää ei itketä, elämä on aika armollista kun ihminen kuitenkin sopeutuu ja tottuu - kaikkeen.

Nyt me mennään leikkimään ja mä kirjoitan kaavakkeeseen kaksikymmentä (20) K:n leikin aikana sanomaa. On näitten hakemusten täyttely kivaa.




Kommentit

  1. Keep your chin up, girl! Tayta paperit ja hakemukset, sen jalkeen buukkaa aika vaikka kampaajalle ja hanki uusi spring look.
    Mene Gene Juarezille tai johonkin muuhun hyvaan spa:han, ja have a little break! :-)

    VastaaPoista
  2. Muuta en osaa sanoa kuin että meillä neuvolantäti ihmetteli, että pojat osasi värit. Ja se johtunee meillä ihan siitä, että heillä on "omat" värit ja sit isosisko puhuu väreistä koko ajan. Eli nou hätä sen suhteen.

    Ja muru, sä oot oikea tyylilyyli sun tukassas. Ja sul on aina varpaankynnetkin lakattuina. Eli aikas kaukana lauantaimakkarasta. Pikemminkin oon sisukas salami tai muu etelän herkku <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No hyvä, mua kun vähän huoletti... Ja kiitos kehuista, tukkaa ja varpaita isompi ongelma on mun garderoobi jota ei kauheesti oo viimevuosina uusittu.

      Poista
  3. Eikös sielläpäin ole niitä ihania outletteja, joista saa merkkivaatteita edullisesti? Kateellisena joskus kuuntelin ystäväni luettelevan mitä kaikkea ihanaa oli löytänyt pilkkahintaan jenkkireissullaan...

    -3:n äiti-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just naisten kanssa juteltiin tstä outletasiasta ja siitä kuinka niitten taso on laskenut kuin lehmän häntä. Ennen outletista teki oikeesti hyviä löytöjä edellisvuoden mallistosta, mutta nykyään niillä on melkein kaikilla oma outletmallisto joka on vähän halvempaa ja huobompaa matskua ja huonommin leikattu ja...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi