Siirry pääsisältöön

autistin perhe valmistautuu lomaan

Suurimmalle osalle ihmisistä rutiinit ja suunnitelmat on tärkeitä. Toisille enemmän ja toisille vähemmän. Mä oon sellainen semirutiini ihminen. Useimpina aamuina syön leipää ja hilloa, juon kaksi kupillista kahvia ja istun tällä samalla tuolilla lukemassa sähköposteja ja naamista ja muitten blogeja. Maailma ei kuitenkaan kaadu jos leipäviipale vaihtuu sämpylään tai paahtoleipään, eikä se kaadu edes silloin jos meillä ei oo mansikkahilloa tai jos aamiainen jää kokonaan syömättä. Maailma ei kaadu siihenkään jos tehdyt suunnitelmat muuttuu, vaihtuu tai peruuntuu. Matkalle lähtiessä pakkaan edellisenä iltana, ilman listaa ja voi hyvin lähteä sinne matkalle lyhyelläkin varoituksella.
L nauttii rutiinittomuudesta. Se on kuin Peppi Pitkätossu jonka mielestä on ihanaa kokeilla miltä tuntuu tulla sisään ikkunasta oven sijaan tai kääntyä tutusta risteyksestä vasemman sijasta oikealle- no, mäkin nautin siitä – tutkia ja seikkailla. Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, mihin päätyy ja missä järjestyksessä. L:n on vaikeeta ymmärtää tytärtään tässä asiassa. Ihmistä jolle rutiinit tuo turvaa ja joka hakee niistä tukirangan elämän käsittämättömälle ailahtelevuudelle.

M syö tasan yhden merkkistä vaniljajogurttia. Hunajajogurtin kanssa on enemmän pelivaraa, kaksi merkkiä kelpaa. Pastan pitää olla perhosia ja aamujuoman maitosuklaan makuinen. Ilman aamujuomaa ei loppupäivänä voi syödä – mitään. Ei niin et se muutenkaan nyt niin kauheesti söis, mutta aamujuoma avaa mahdollisuuden sille, että jossakin vaiheessa päivää saattais ehkä syödä jotakin muutakin.  M valmistautuu matkalle katsomalla kuvia edellisestä reissusta... mä toivon että ne omenalaatikot on edelleen siellä omenapakkaamon pihassa, vai pitäiskö ehkä enneminkin sanoa taas. Elämä itsessään on meidän pienelle autistille niin suuri tutkimusmatka, ettei se halua enää sen ulkopuolella juuri tehdä tutkimuksia, ”vanhassa vara parempi” on lause meidän M:n mieleen.
Miten rutiini sitten syntyy? Eka kerta on paha. Oli sit kyse omenasta, jogurtista, koulusta tai lomamatkasta. Muodostaako ensimmäinen kerta rutiinin? Entä jos toinen kerta on erilainen kuin ensimmäinen?  Useimmissa asioissa rutiini muodostuu ekasta kerrasta ja siitä syntyy oletusarvo. Näin tehdään, näin tapahtuu, tältä näyttää, tältä maistuu, tuoksuu, tuntuu... muutos ei ole seikkailu vaan katastrofi. Asiasta riippuu miten ympäristö kokee katastrofin... onko se ”Mä en tykkää...” vai ”Mä en haluua...” vai onko katastrofi, katastrofi myös ympäröivälle maailmalle.

On toki myös poikkeuksia. M selviytyy siitä että L vaihtaa autoa kuin paitaa, kai sekin on jo jonkinmoinen oletusarvo ja rutiini itsessään. Tai se selviytyy nykyään siitäkin ettei meillä ole sille lauantaiaamuna selkeetä tosua minkä vois ladata eteen. Se kestää nykyään muutoksia paremmin kuin ennen. Se voi mennä uimaan ilman etukäteissuunnittelua. Kaiken kaikkiaan mä oon huomannut että jos tietyt rutiinit saadaan pidettyä paikallaan, voi niitten puitteissa myös vähän sooloilla ja liukua, kesäisin kuitenkin vähemmän kuin kouluvuoden aikana. Liika sooloilu ja kaavan venyttäminen johtaa legojen järjestämiseen, sormien kiivaaseen nyppimiseen ja syömättömyyteen.


Huomenna nähdään miten autisti lomailee tänä vuonna. Vastaako toinen kerta, ensimmäisestä – sangen epäonnisesta – kerrasta syntynyttä perusoletusarvoa eli rutiinia. Onko hotelli kyllin samanlainen? Onko aamiainen riittävän samanlainen kuin edellisellä kerralla? Ei niin että M sitä itse söisi, mutta silti se olis hyvä olla samanlainen. Onko kauppakeskuksessa edelleen se sama kynsilakkakauppa ja onko se vesipuisto just sellainen kuin muistoissa... Toivottavasti viinitilan lammessa on vettä ja takapihalla ne samat vanhat rautakeinut, ihan vaan meidän lomailun onnistumisen nimissä.


Kommentit

  1. Mukavaa lomaa teille! Toivottavasti kaikki onnistui suunnitelmien mukaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi