Siirry pääsisältöön

ilot tulituksesta

Eiliset kemut oli rennot ja onnistuneet ja kakkukin hyvää... ei siitä sen enempää. Ne illan ilotulitukset taas... no, ensinnäkin me - hyvät vanhemmathan - kiskottiin kaikki kolme lasta sängyistään rattaisiin ja lykättiin ne pihalle aivan hillittömään paukkeeseen. Ymmärrettävästi vastaanotto oli ehkä väemmän innostunut ja hurmahenkinen... eniten kuullut lauseet ekan puolen tunnin aikana oli ”Pelottaa” ja ”Haluun kotiin” Varsinaisen näytöksen piti alkaa kymmeneltä. Kello tulee kymmenen ja puoli yksitoista ja lopulta yksitoista... päätettiin et 23:30 lähdetään kävelemään kotiin. Teknisiä ongelmia kävi ystävä kertomassa. Me mietittiin että miten niitä teknisiä ongelmia on ylipäätään mahdollista korjata siellä pimeässä taskulamppujen valossa. Lopulta me ollaan seisty pimeässä puistossa satunnaisten paukkujen valaistessa maisemaa liki kaksi tuntia. Päätämme myöntää tappion ja viedä lapset takaisin sänkyihinsä... ehkä mä päästiin kolme metriä kotiinpäin kun näytös vihdoinkin alkoi. Tässä vaiheessa köörille oli jo niin monta kertaa ehditty selostamaan ilotulitteiden koostumus ja vaarattomuus etäältä seuratessa että kaksi kolmesta hihkui riemusta. Oli se vaivan arvoista. Oli se kaiken sen seisomisen ja lasten kanniskelun arvoista. Oli se senkin arvoista että kuuden ekan paukun jälkeen tuli tauko – liian pitkä tauko. Niin pitkä että kaikille selvis että on taas ongelma. Niin pitkä että mielessä häivähti et pitäiskö sittenkin lähteä kävelemään kotiin... Oli se sen arvoista, sitten kun se lopulta pääsi vauhtiin.










Aamulla meillä oli käsissämme kolme väsynyttä lasta ja kaksi väsynyttä aikuista. Oli se kuitenkin sen arvoista. Oli ne lapsetkin sitä mieltä päivänvalossa et hinoja oli, ja äänekkäitä. Pojat nukkui päikkärit. Mä nukuin poikien kanssa päikkärit.

Iltapäivällä oli M:n syömisterapia. Sieltä suunnattiin puistoon ja rannalle. Mä hetken surin sitä et L:n ainoa kesäloma tulee olemaan terapiarumbaa... terapiaan-syömään-terapiaan-puistoon-terapiaan-terapiaan-terapiaan-nukkumaan-terapiaan... Et hyvää lomaa vaan kultaseni... lähdettäiskö – hmmmm - terapiaan?






Onneksi me lähdetään sunnutaiaamuna ihan oikeestikin kahdeksi yöksi matkaan.  Ihan oikeelle lomalle. Katsotaan josko toi autisti nyt olis valmiimpi matkustamaan...


Tiedättekö muuten sen huudon mikä lähtee vääryyden kokeneesta lapsesta? Siis silloin kun joku sen sisaruksista on kohdellut sitä sangen väärin ja kaltoin ja kohtuuttomalla tavalla? Se sellainen alkukantaiselta kalshkahtava kirkuna ja karjunta, josta välittömästi tietää että pian siihen yhdistyy hampaat tai iskuun puristuva nyrkki? Tiedättekö? Mä tiedän. Sitä kuuluu meillä usein. Se on vähän kuin viimeinen varoitushuuto kohteelle ja myös aikuiselle lähistöllä: ”Tule väliin kun vielä ehdit... tai muuten...” Seuraavassa hetkessä ne on taas ylimmät ystävykset.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää