tiistai 23. heinäkuuta 2013

ensimmäisen lapsen syndrooma

Mies seisoo keskellä leikkipuistoa ja huutaa puistossa oleville naisille naama raivosta vääristyneenä. Se pitää pientä tyttöä kiinni kädestä ja karjuu. Tyttö osaa juuri ja juuri kävellä, veikkaan noin 15kk:n vanhaksi. Aiemmin huomasin silmäkulmasta kuinka mies viihdytti ja viihtyi lapsen kanssa puistossa. Ne keinui, ne liukui yhdessä. Kiipesivät yhdessä ylos ja laskivat taas yhdessä alas. Mies seurasi lapsen jokaista askelta ja ohjasi pois kaikesta vaaraan viittaavasta.

Nyt mies seisoo keskellä puistoa ja huutaa. Se huutaa meille muille puistossa oleville aikuisille. Mies osoittaa telineen takaa tulevaa pientä poikaa. Poika nauraa ja on taapertamassa takaisin kiipeilytelineelle. Poika on ehkä puolitoistavuotias. Mies huutaa, se vaatii pojan äitiä tilille. Se on raivoissaan koska joku meistä äideistä on jättänyt valvomatta lastaan ja päästänyt sen kiipeämään sinne viisivuotiaille tarkoitettuun telineeseen yksin. Antanut sen liukua alas mäkeä – yksin. Liu’uttuaan mäen poika on pudonnut liukumäestä maahan. Mies huutaa. Se on vihainen Pieni poika vilkaisee huutavaa miestä ja näyttää hetken epävarmalta ennen kuin pyrkii takaisin telineelle. Se ei itke. Se ei vaikuta vahingoittuneelta. En usko että siihen sattui. Mies vaan on suunniltaan.

Miehellä on selkeästi yksi lapsi, se pieni tyttö. Suloinen ja taitava. Isänsä silmäterä.

Minä seisoin puiston laidalla tutun kanssa. Me naiset juoruttiin. Sen lapset juoksi jossakin päin puistoa ja mun lapset kiipesi kiljuen toista liukumäkeä väärään suuntaan. Meidän juorut katkesi sen miehen huutoon. Kaikki toiminta puistossa pysähtyi siihen.

Palasin mielessäni ajassa taaksepäin. Palasin siihen hetkeen kun M oli reilun vuoden vanha. Leikkipuiston kiipeilytelineen portaat oli aivan liian korkeat, eikä sen pieni käsi edes ylettänyt kaiteeseen. Mä autoin sitä kiipeämään ylös ja kehuin kun päästiin huipulle. Me kiivettiin yhdessä ylös ja liuttiin sitä isoa mäkeä alas. Salaa mulkoilin niitä äitejä jotka istui puiston penkillä ja antoi lastensa juosta, meluta ja... niin, kiivetä liukumäkeä väärään suuntaan. Tiesin etten koskaan antaisi oman lapseni tehdä niin. Neuvoisin käyttämään liukumäkeä niin kuin sitä on tarkoitettu käytettävän. Inhosin salaa niitä isoja lapsia jotka mennessään töni mun prinsessaa. Olishan niitten pitänyt ymmärtää, tietää että pieni menee rikki, kaatuu pienestäkin... huonosti kasvatetut pennut... tanan kakarat, selkäänsä sietäisi saada.


Katson taas sitä huutavaa miestä. Se ei enää huuda, mutta sen olemus on suuttunut kun se marssii ympäri puistoa. Pojan äiti on hakenut poikansa ja poika istuu nyt keinussa äitinsä keinuttamana. Pojan äidillä on neljä lasta. Vanhin on ehkä seitsemän. Mun tekee mieli sanoa sille miehelle että ehkä kannattais hankkia toinen lapsi. Toinen lapsi opettaa vähän suhteellisuuden tajua. Kolmas ja neljäs opettaa ymmärtämään että ne pärjää kyllä. Kolmas ja neljäs opettaa nöyryyttä. Kolmas ja neljäs opettaa että kaikkia et ehdi vahtimaan, kaikkeen et ehdi. On pakko luottaa että ne selviää sittenkin. Lapset kun on yllättävän kestäviä. Seuraan katseellani äitiä joka kävelee parkkipaikalle katraansa kanssa viimeisillään raskaana. Lapsia on jo viisi, kohta kuusi. 

Tarina on tosi. Se tapahtui tänään. Puistossa. 

puistossa M:n kanssa kesällä -09

9 kommenttia:

  1. Joo nää on just näitä yhden lapsen vanhempia :) suoraan sanottuna en enää jaksa kuunnella edes niiden juttuja puistossa... Jokainen pienikin naarmu tms. on kamalan suuri asia. Ei sillä etteikö lapsia pitäisi vahtia, ja katsoa ettei mitään oikeesti pahaa satu, mut rajansa kaikella.

    VastaaPoista
  2. Minulla on useampi lapsi ja valitettavan usein ainakin näissä Hki puistoissa saa ojentaa toisten lapsia ihan tavallisista asioista, kuten hiekan heitto, kepeillä huitominen, oman vuoron odottaminen, yms. ihan pieniä asioita, mutta suuria siinä vaiheessa kun on hiekkaa silmät täynnä tms. No mitä veikkaatte, mistä löytää näiden lasten vanhemmat?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, huonosti käyttäytyvät ja/tai totaalisen valvomattomat lapset on asia erikseen ja eiköhän niitäkin ole kaikkialla. Mun veikkaus on että näitten hiekkaa heittävien lasten vanhemmat on jossakin puhelimen syvyyksissä... joskus sitä tulee tehtyä itsekin, useimmiten ei. Mua varjelee puhelinpaheelta K, jonka perään pitää ihan oikeesti vähän katsoa :)

      Poista
    2. Oikein! :) puhelin kourassa kauimmaisessa puiston nurkassa, heh.

      Poista
  3. Heh,, tunnistan osittain k yllä itseni ensimmäisen lapsen syndroomasta kärsivänsä :D (mutta jätän kyllä naama punaisena huutamiset muille..) On vaikeaa yrittää tasapainoilla huolehtimisen ja ylihuolehtimisen välillä, ja monesti pitää ihan tietoisesti antaa enemmän "liekaa".. Vaikeinta se taisi olla juuri tuolloin 1-melkein 2-v:n kanssa joka (muka niin) huterasti yritti mennä isojen perässä leikkikentällä ym kauhian vaarallisissa paikoissa ;) Nyt on jo luonnollisesti helpompaa kun tuo 2v10kk on jo miin monet kerrat todistanut seikkailijakykynsä äitirukalle. Esimerkkiä olen yrittänyt ottaa juuri "teistä" monen lapsen äideistä. :) pelottaakin vain että kakkonen antaa odotuttaa itseään niin kauan että tämä vaivalla hankittu viileys (ulkoinen, sydän on kyllä vieläkin aina syrjällään kun katselen pikku apinan menoa ) kerkiää kadota taivaan tuuliin :D ps. Anteeksi mahd. kirjoitusvirheet, inhoan tällä puhelimella kirjoittamista..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhän siitä kärsi ainakin jollakin tasolla kaikki yhden lapsen vanhemmat. Sitten kun niitä lapsia on enemmän, joutuu tavallaan pakon edessä toteamaan että kyllähän ne pärjää kun ei vaan joka paikkaan ehdi perässä :)

      Poista
  4. Kiitos blogistasi. Pääsit esseeni lähdeluetteloon. Oon ite tätä miettiny ja todennu että tämä todella pitää paikkansa. mulla on kolme lasta <3

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.