Siirry pääsisältöön

toka päivä leirillä

Tokan leiripäivän ilta on omalla tavallaan seesteisempi kuin sen ensimmäisen. Ensimmäinen päivä – ihan missä tahansa – kun on enemmän tai vähemmän kaoottinen ja sellaista paikan hakemista ihan kaikille osallisille. Nostan hattua ihmiselle, joka yrittää koordinoida monen sadan lapsen ryhmää. K tosin pärjäs tänään huonommin kuin eilen. Yhteistilaisuudessa oli liikaa lapsia, liikaa melua ja liikaa kaikkea... siihen kun lisätään vielä välitunnilla opettajilta salaa syntynyt asvaltti-ihottuma niin soppahan oli valmis. Toisessa kokoontumisessa näin omalta paikalta kuinka O yritti lohduttaa veljeään ja K:n nähdessä mut se puhkes vaan vuolaaseen itkuun ja piiloutui tuolinsa alle. Kävin pelastamassa poikaseni ja yhdessä me tanssittiin sylikkäin kunnes oli ritareiden vuoro mennä lavalle tanssimaan. Se oli riittävä houkutin K:lle palata takaisin omaan ryhmään ja siirtyä open syliin. Sitä kyynärpäätä sit laastaroitiin ja lääkittiin myöhemmin useammankin leiriläisen arvioidessa vamman laatua ja mun laastarointikykyjä. Kiitosta tuli muodikkaista laastareista ja siitä että mulla oli vielä sellaista lisä sidettä mukana ja K:n vamman paketille tuli siis laajempikin hyväksyntä.

Mun "jalojen aatelisten" -ryhmässä ollaan siitä onnellisessa asemassa, että meillä on se Jumppaope ja sit vielä mä – edes jonkinmoisella opettajankoulutuksella – ja ollaan siis rautaisen ammattilaisen ja puolivillaisen ammatitaidon varassa onnistuttu luotsaamaan omiamme suuremmitta kommelluksitta. Kukaan ei ole kadonnut, satuttanut itseään, lopettanut leiriä tai laskenut alleen meidän hoivissa... eilisillan sähköpostista päätellen kaikissa ryhmissä tilanne ei ole ihan yhtä auvoinen ja tasapainossa. Moni vapaaehtoiseksi ilmoittautunut vanhempi ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi minkälaista on luotsata pariakymmentä lasta muutaman apulaisen kanssa – ne apulaiset kun monessa ryhmässä on hädin tuskin toisella kymmenellä. En kadehdi poikien ryhmän vetäjää. Itse saisin hermoromahduksen jos mun tehtävä olis paimentaa yli kahtakymmentä 3-4 –vuotiasta kolmen tai neljän apulaisen voimin. Moni niistä poikien ryhmäläisistä kun on meidän poikien kaltaisia – kotihoidossa olleita, äidin helmoissa kasvaneita ensikertalaisia.


Sitäpaitsi, kuusveet on kivoja. Ne on käyneet vähintään vuoden oikeeta koulua, ne osaa toimia isossakin ryhmässä. Ne osaa istua, seistä jonossa, olla kohtalaisen hiljaa ja kuunnella. Ne vastaa kun kysytään ja kuuntelee opettajaansa. Kuusveet on myös riittävän nuoria olemaan kyseenalaistamatta aikuista. Ne on kaikin puolin kiitollisia opetettavia. Pääsen helpolla.  

tokan päivän aamu


pienet lavalla - meidän jannut tukii lavan etureunan ritilää


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää