Siirry pääsisältöön

toka päivä leirillä

Tokan leiripäivän ilta on omalla tavallaan seesteisempi kuin sen ensimmäisen. Ensimmäinen päivä – ihan missä tahansa – kun on enemmän tai vähemmän kaoottinen ja sellaista paikan hakemista ihan kaikille osallisille. Nostan hattua ihmiselle, joka yrittää koordinoida monen sadan lapsen ryhmää. K tosin pärjäs tänään huonommin kuin eilen. Yhteistilaisuudessa oli liikaa lapsia, liikaa melua ja liikaa kaikkea... siihen kun lisätään vielä välitunnilla opettajilta salaa syntynyt asvaltti-ihottuma niin soppahan oli valmis. Toisessa kokoontumisessa näin omalta paikalta kuinka O yritti lohduttaa veljeään ja K:n nähdessä mut se puhkes vaan vuolaaseen itkuun ja piiloutui tuolinsa alle. Kävin pelastamassa poikaseni ja yhdessä me tanssittiin sylikkäin kunnes oli ritareiden vuoro mennä lavalle tanssimaan. Se oli riittävä houkutin K:lle palata takaisin omaan ryhmään ja siirtyä open syliin. Sitä kyynärpäätä sit laastaroitiin ja lääkittiin myöhemmin useammankin leiriläisen arvioidessa vamman laatua ja mun laastarointikykyjä. Kiitosta tuli muodikkaista laastareista ja siitä että mulla oli vielä sellaista lisä sidettä mukana ja K:n vamman paketille tuli siis laajempikin hyväksyntä.

Mun "jalojen aatelisten" -ryhmässä ollaan siitä onnellisessa asemassa, että meillä on se Jumppaope ja sit vielä mä – edes jonkinmoisella opettajankoulutuksella – ja ollaan siis rautaisen ammattilaisen ja puolivillaisen ammatitaidon varassa onnistuttu luotsaamaan omiamme suuremmitta kommelluksitta. Kukaan ei ole kadonnut, satuttanut itseään, lopettanut leiriä tai laskenut alleen meidän hoivissa... eilisillan sähköpostista päätellen kaikissa ryhmissä tilanne ei ole ihan yhtä auvoinen ja tasapainossa. Moni vapaaehtoiseksi ilmoittautunut vanhempi ei välttämättä ole tullut ajatelleeksi minkälaista on luotsata pariakymmentä lasta muutaman apulaisen kanssa – ne apulaiset kun monessa ryhmässä on hädin tuskin toisella kymmenellä. En kadehdi poikien ryhmän vetäjää. Itse saisin hermoromahduksen jos mun tehtävä olis paimentaa yli kahtakymmentä 3-4 –vuotiasta kolmen tai neljän apulaisen voimin. Moni niistä poikien ryhmäläisistä kun on meidän poikien kaltaisia – kotihoidossa olleita, äidin helmoissa kasvaneita ensikertalaisia.


Sitäpaitsi, kuusveet on kivoja. Ne on käyneet vähintään vuoden oikeeta koulua, ne osaa toimia isossakin ryhmässä. Ne osaa istua, seistä jonossa, olla kohtalaisen hiljaa ja kuunnella. Ne vastaa kun kysytään ja kuuntelee opettajaansa. Kuusveet on myös riittävän nuoria olemaan kyseenalaistamatta aikuista. Ne on kaikin puolin kiitollisia opetettavia. Pääsen helpolla.  

tokan päivän aamu


pienet lavalla - meidän jannut tukii lavan etureunan ritilää


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi