Siirry pääsisältöön

ihanat aamut

Mä en muista koska olisin viimeksisaanut istua ihan rauhassa aamua tässä pöydän ääressä... ehkä siitä ei oo kauaakaan ja ihmisen muisti on vaan lyhyt. Tänään kuitenkin nautin pitkästä aamusta lasten kuluttaessa Netflixiä ja Amazonia.

Me herättiin K:n kanssa ekoina, K halus katsoa telkkaria. Lähdettiin kuitenkin Koiran kanssa aamusumuun, me kolme – K, Koira ja mä. Sumuiset aamut on etuajassa, ei näitä odotettu ennen syyskuuta. Tultiin sisään ja K halus katsoa telkkaria. Ruvettiin tekemään pannareita aamiaiseksi. K piti mulle autotallin ovea ja auttoi mittaamaan ja sekoittamaan ja söi jauhoja minkä kerkis – siis paljaaltaan.  Paistettiin pannarit yhdessä ja K halus katsoo telkkaria. Istuttiin sylikkäin ja juteltiin, K hyppi mun sylissä paikallaan ja välillä sohvassa... ylös alas, eteen, taakse, ylös alas, mun päälle, eteen taakse... Saako katsoo telkkaria? Lovutan ja kysyn: ”Mitä haluisit katsoa?” – Jotain muuta. Kysyn uudestaan: ”Mitä se olis se joku muu?” – Jotain muuta. Se vastaa uudestaan. Se vastaa aina samalla tavalla, jotain muuta – something else.  ”Tänään saat valita kun ollaan tässä kahdestaan ja muut nukkuu vielä. Katsotaanko ja valitaan yhdessä?” – Joo. Jotain muuta. Valitaan yhdessä ja lopulta se osaa kuitenkin valita ihan itse. Jätän sen katsomaan Tuomas Veturia ja kuulen kuinka se samalla hyppii ja mukeltaa sohvassa, mun ikiliikkuja. Mä rakastan sitä ja meidän yhteistä aamuhetkeä.

Mietin meidän arkea. Mietin miten hyvää ja täyttä ja ihanaa se on. Mietin niitä hetkiä kun voimat on vähissä. Mietin onko ne oikeesti niin rankkoja ne hetket vai teenkö vaan asioista vaikeampia kuin ne onkaan. Jaksaisinko pidemmälle jos ajattelisin toisin? Onko kaikkien muidenkin lapset sit kuitenkin ihan samanlaisia kuin meidän ja mä vaan luulen et tää meidän elämä on jotenkin monimutkaisempaa?

Iltaisin kuuntelen M:n kuorsausta vieressäni. Mietin sen nielemisvaikeuksia. Onko ne psyykkisiä vai pitäiskö sen nielurisat käydä tarkistuttamsaa uudestaan? Medikalisoinko lapsiani?

Yläkerrassa odottaa kasa puhdasta pyykkiä. Pitäis laittaa eväät ja lähteäkirjastoon. Ens kuun kalenteri odottaa tekemistään. Pitäis tulostaa M:n psykologipaperit ja koulutarvikelista ja... O tulee tähän viereen ja haluaa syliin, kauhukaksikko katos telkkarin edestä yläkertaan riehumaan. Kuulen kun ne juoksee. Tiedän että kohta ne pyykit on levitetty pitkin yläkertaa. Menen kohta, nyt me syödään vähän mustikoita mun ihanan filosofin alun kanssa.



Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää