tiistai 30. heinäkuuta 2013

puistossa

Mä oon edelleen onnesta soikeena et päästiin CB:n vastaanotolle... oikeesti, ihan huikeeta!

Istun puiston reunassa Ystävän kanssa. Kuuntelen kesäkuulumisia Suomesta, kyselen pojan harrastuksista ja vähän tytönkin. Lauma häärää ees ja taas ja me jutellaan. Tuntuu hyvältä nähdä Ystävää, liian harvoinhan me tavataan. Lapset on niin eri-ikäisiä ja ne on kiireisiä iltaisin ja viikonloppuisin. Me laukataan terapioissa ja muissa päivät.



Kerron meidän kuulumisia. Se kysyy miten mä jaksan, tai miten me L:n kanssa jaksetaan. Mä sanon et mä hukutan itseni vapaaehtoistyöhön ja L siihen oikeeseen työhön. Mä lupasin tänään taas osallistua yhden organisaation vetämiseen... MOPS:ssa oon käynyt M:n syntymästä, nyt on mun vuoro olla yksi keulahahmoista. Mun vuoro tarjota äideille hetki aikaa levähtää, osallistua hyväntekeväisyyteen ja tarjota omia kykyjäni. Äitien ja köyhien tukemisen lisäksi mulla on Suomikoulu ja sit se ihan oikea koulu. Siinähän sitä on varaventtiiliä yhdelle naiselle. Tän päivän MOPS palaverissa jo ideoin miten askarteluiden sijasta tehdään yhdessä kodittomille kaulaliinoja ja pakataan hätäsijoitetuille lapsille tarvikereppuja. Mun mielestä se on fiksumpaa kuin halvan valokuvakehyksen koristeleminen.


Siellä puistossa pojilla on vuorotellen pissahätä ja kakkahätä ja M:lla normisti kaikki enemmän tai vähemmän huonosti. Nälkä tai jano tai... jotakin. Lopulta meidän piti lähteä sinne Neurolle ja Ystävä käveli meidän kanssa autolle. M:n kengät ei pysyneet jalassa ja se itki ja valitti ja ulisi... Aihe vaihtui yhdesta toiseen ja toisesta kolmanteen. Kolmannen jälkeen itkettiin ja raivottiin neljättä ja lopulta taas palattiin siihen ensimmäiseen. Ystävä kysyi palaako multa koskaan päreet? Vastasin että kyllähän ne palaa, mutta harvemmin M:n systeemeihin. Niihin kun ei suuttuminen auta, se vaan pahentaa tilannetta, helpompaa ja toimivampaa on vaan vastata samaan äänensävyyn, sama lause, samalla tavalla. Pojille varmaan suutun turhankin usein, vaadin liikaa – molemmilta. Illalla en enää jaksa. L laittaa ne nukkumaan, ensin O:n ja sitten K:n. M istuu mun vieressä jogurttinsa kanssa. Mä kirjoitan ja juon valkoviiniä. 

Neuron odotushuoneessa me leikittiin merorosvoa sillä aikaa kun M oli testeissä

2 kommenttia:

  1. Ihana bloggaus! Ystävät ovat niin tärkeitä ja kiva, kun teillekin löytyy ainakin välillä sentään yhteistä aikaa!

    Jaksat olla ihailtavan tunnollinen ja kärsivällinen lastesi kanssa- haasteista huolimatta. Hatunnosto sinulle siitä! Arvostan kovasti ja luen usein blogiasi eläytyen arkeenne.

    Mukavaa päivää teille! :)

    Maikku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Maikku! Ystävät ON tärkeitä. On meillä niitä huonoja päiviäkin ja yritän opetella antamaan tilaa niillekin ja uskomaan että hyvät päivät ja oma jaksaminen korvaa ne hetket kun ei vaan jaksa.

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.