Siirry pääsisältöön

paluu menneisyyteen - erityisen erityinen sunnuntai

Ihan alkuun – näin vanhempana – voi katsoa peiliin. Tänään tuli tehtyä kaksi niin sanottua kardinaalimokaa ja näin ollen me päästiin yhdeksi iltapäiväksi palaamaan siihen minkälaisia meidän viikonloput oli ennen. Matkalla kotiin Fredde totes et tällaistahan se oli ennen A-I-N-A, johon mä vastasin et ei ihme et oltiin molemmat sunnuntai-iltana aivan finaalissa.

Virhe 1. Kumpikin meistä unohtia antaa K:lle sen iltapäivä lääkkeen. Lopputuloksena lapsi joka ei kykene pysähtymään hetkeksikään.

Virhe 2. En tullut ajatelleeksi vamistaa prinsessaa erilaisiin synttärikutsuihin, vaan olin vain itsekseni tyytyväinen siitä et juhlat on leffateatterissa eikä sen tarvitse edes yrittää hallita kymmeniä tuntemattomia lapsia ja hirveetä kaaosta ja hälinää. Lopputulos: lapsi joka ei voi ymmrärtää että pari tuntia elokuvissa on sama asia kuin synttärijuhlat.

Kahdeksan jälkeen illalla laitoin viimeinkin huolestuneelle Kummitäti K:lle viestiä et tilanne oli viimeinkin rauhoittumaan päin. Iltapäiväneljästä eteenpäin kun me revittiin perässämme tyttöä jota harmitti kaikki, itketti jokainen pienikin vastoinkäyminen – kuten väärä paikka autossa, värä parkkipaikka, se ettei ravintolassa ollutkaan jonoa, se että me mentiin kauppaan,  ja joka pätki kahta broidiaan turpaan aina kun silmä vältti. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes se elokuva loppui, ja M kysyi mennäänks me nyt sinne juhliin. Mä totesin iloisesti et juhlat oli tässä. M pysähtyi, katsoi mua hetken ja vetäs sellaiset raivarit että koko teatteri kääntyi katsomaan. Sen on edelleen vaikeeta toimia tilanteessa joka ei vastaakaan sen omia odotuksia.




K:n kohdalla taas muistelin ääneen taannoista blogikommenttia siitä miten ADHD lapsen kanssa pärjää ilman lääkitystä, jos vain jaksaa kahdestaan puuhailla lapsen kanssa. Joko mä en osaa, tai en pärjää, tai en vaan ole riittävän kykenevä, tai sit kommentin kirjoittaneen vanhemman lapsella on huomattavasti paljon lievempi ADHD. Meillä kun on ilman lääkitystä mukana lapsi jolle ei voi puhua, joka ei ymmärrä puhetta, jota ei voi pysäyttää edes fyysisesti, jonka joutuu köyttämään ostoskärryihin eikä se silti kykene siinä istumaan vaan heiluu edestakaisin holtittomasti vuoronperään nauraen ja raivoten. Meillä on ilman lääkitystä lapsi joka ei tunne kipua, eikä sillä ole minkään valtakunnan kontrollia sen enempää itseen kuin omaan ympäristöönkään. Meidän lapsi ei tiedä ilman lääkettään mistä se alkaa tai mihin se loppuu. Se juoksee päin seinää, saa valtavan kuhmun ja nauraa. Otan sitä kädestä ja se saa raivarin koska rajoitan sitä. Haluaisin nähdä sen joka istuu puuhailemaan tämän lapsen kanssa, sen joka saa sen pysähtymään niin että se kykenee edes istumaan, saati ottamaan kynän käteensä, lapsen johon ei saa kontaktia vaikka pitää sitä kahdella kädellä kiinni kummaltakin puolelta päätä ja "pakottaa" sen katsekontaktiin. Se ei ole vilkas. Se ei ole ylivilkas. Sillä ei ole "vaan" vaikeuksia keskittyä. Se on rajaton. Se on totaalisen rajaton.



Taas kerran, istuessani siellä panimoravintolan pöydässä vilkaisin toista poikaani. Sanoin Freddelle et meidän pitäis ottaa lastenvahti K:lle ja M:lle, ja lähteä yhdessä ulos syömään O:n kanssa. O on kipeästi huomion tarpeessa. Se ei hae huomiota. Mua sattuu kun mä näen miten hyvin se on oppinut syömään ruokansa ja olemaan huomaamaton. Sen maailmassa on aina ne kaksi muuta jotka tarvitsee enemmän. Kaksi jotka huutaa kovempaa. Aamulla kun ajelen sen kanssa kahdestaan kouluun se kertoo joko mulle tai Freddelle sisimmät ajatuksensa, ajatukset siitä miten ne kaksi on niin meluisia, ajatukset siitä miten ne täyttää koko tilan eikä sille jää mitään muuta kuin hiljaisuus. Se täyttää kohta viisi. Se ansaitsee muuta kuin sen hiljaisuuden.  



Illalla meillä pidetään kiinni. Ensin yhdestä ja sit toisesta. Pidetään kiinni tukevasti, joustamatta, harjoitellaan rajoja - pakon edessä. Sekään ei auta. 





Kommentit

  1. Kuulosti tuo K:n meno niin tutulta! Munkin lapsista yksi diagnosoitu veijari käyttäytyi pienenpänä aivan samaan tapaan holtittomasti kuten K ilman lääkitystä. Mekään ei ois millään pärjätty ilman lääkitystä, tosin me päädyttiin toisenlaiseen lääkitykseen. Meillä homeopaattinen lääkityshoito paransi tilanteen pikku hiljaa siihen pisteeseen, missä ollaan nyt eli elo sujuu oikein mainiosti ja mitään suurempia ongelmia ei enää edes ole.

    Mutta näin se on: Kun tilanne on erityislapsen kanssa tosi haastava ,ei siinä pelkkä jatkuva yhdessä olo ja puuhastelu useinkaan auta. Tarvitaan järeämpiä keinoja. Meillä ne keinot olivat :Ykkösenä klassinen homeopatia, sitten myös tietokone-ja telkkariajan ym liiallisen säteilyrasituksen rajoittaminen hyvin vähiin sekä luonnonmukainen, lisäainevapaa ruoka. Pelkkä puuhailu yhdessä ei ois rittänyt meillä, ei sitten millään. Vasta se homeopaattinen hoito toi meillä kaivatun avun ja samalla muukin terveys tuli pojalla tosi hyvään kuntoon. Poikani ei ole esim tarvinnut koskaan enää antibioottejakaan, vaan kaikki harvat akuutitkin taudit ovat parantuneet sittemmin joko itsestään tai homeopatialla.
    Tää erityislasten vanhemmuus vaatii paljon paneutumista ja pohtimista, mutta kun löytää apuja ja keinoja, lasten sekä omakin elämä helpottuu, Se on kyllä palkitsevaa ja kaikkien ponnistelujen arvoista. Kukin löytää omat ratkaisunsa ja onneksi tilanne usein ajan myötä helpottuu, millä tavalla ja tyylillä kullakin, mutta pääasia on että toimivia ratkaisuja löytyy.

    Tsemppiä teille edelleen!

    Terkuin Marianne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Loistavaa jos teillä on löytynyt homeopatiasta apu! Kiitos kuitenkin siitä, että jätät meille oikeuden omiin valintoihimme, arvostan sitä suuresti!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän