Siirry pääsisältöön

sosiaalisoppaa


Palataanpa nyt vielä hetkeksi siihen äitiyteen ja sen mutkan kautta sosiaaliturvaan ja moneen muuhunkin asiaan.

Jos joku ymmärsi niin, että mun mielestä kaikilla äideillä on Suomessa huono olla, olen vilpittömän pahoillani. Valtaosa suomalaisista perheistä voi hyvin. Valtaosa suomalaisista äideistä voi hyvin ja monessa asiassa Suomi on todellakin niin äitiyden kuin sosiaaliturvan osaltakin varsin mallikelpoinen maa. Mun tarkoitukseni ei suinkaan ollut kieltää sitä faktaa, että näin on vaan enneminkin nostaa esiin asian kääntöpuolta ja sitä ettei kaikilla kuitenkaan asiat ole hyvin. Prosentuaalisesti Suomessa on varmasti enemmän hyvinvoivia ihmisiä kuin monessa muussa maassa tai jopa useimmissa muissa maissa.

Olen silti edelleen sitä mieltä, että on paljon ihmisiä jotka elävät siinä suomalaisen hyvinvoinnin lintukodossa ja jotka eivät koskaan ole joutuneet törmäämään siihen, ettei järjestelmä aina toimi niin kuin se on tarkoitettu toimimaan. On perheitä joille se maailman mittapuussa pieni lasku sairaalasta on suuri, ja joissa joudutaan laskemaan jokaisesta sairaalapäivästä tai poliklinikkamaksusta aiheutuvia kuluja ja miettimään miten ne maksetaan. On perheitä joissa tarve ei kohtaa tukipalveluiden kanssa ja perheitä joissa taistellaan kelan kanssa päivittäin, kuukausittain tai viikoittain. Kyse on ehkä lastenhoitoavusta, erityislapsen terapioista ja kuntoutuksesta, apuvälineistä tai taksikyydeistä. Ihan tavallisen näköisiä ja oloisia perheitä. Ei syrjäytyneitä, vaan ihmisiä jotka syystä tai toisesta ovat jääneet järjestelmän rattaitten jalkoihin.

Keskivertosuomalainen ei joudu elämässään näitten kysymysten äärelle. Keskivertosuomalainen tulee raskaaksi, käyttää neuvolapalveluita raskausaikana, jää äitiyslomalle, synnyttää lapsen, on lapsen kanssa kotona vuoden, kaksi tai kolme. Lapsi on perusterve eikä sen enempää äiti, isä kuin lapsikaan tarvitse mitään sen kummempaa. Lopulta äiti palaa töihin ja lapsi menee päiväkotiin. Kaikki on sujunut oppikirjamallin mukaan ja järjestelmä toimii. Lapsi sairastaa satunnaisesti ja lapsen vanhemmat saavat lapselleen apua käyttäen joko yksityisiä tai kunnallisia lääkäripalveluita ja kaikki menee hyvin. Lapsilisät käytetään kausivaateostoksiin ja joissakin perheissä sama raha laitetaan syrjään lapsen tulevaisuutta varten. Näinhän sen pitäisi toimia ja näin se valtaosassa perheitä toimiikin.

Siinä vaiheessa kun yksilö on pudonnut yhteiskunnan ulkopuolellle, syrjäytynyt. On paluumatka takaisin vaikea, oltiin sitten Suomessa tai Yhdysvalloissa. Millä saat asunnon, jos ei ole luottotietoja, millä puhelimen tai työpaikan. Miten haet töitä tai asuntoa jos sinulla on rikosrekisteri? Entä jos olet mielenterveysongelmainen eikä ole varaa maksaa omaa lääkitystä tai voimia pysyä avohoidon rattaissa? Ongelma on sama niin siellä kuin täälläkin.

Yhdysvallat on kaukana sosiaaliturvan mallimaasta. Yhdysvallat on kaukana äitiyden mallimaasta. Itseasiassa äitiyden suhteen Yhdysvallat on kehitysmaatasoa ja sen ilmaisin jo edellisessä kirjoituksessani. On kuitenkin väärin sanoa ettei täällä olisi sosiaaliturvaa. Kyllä täällä on sosiaaliturva ja kyllä täällä on ihmisiä joita yhteiskunta tukee ja auttaa. Väliinputoajien määrä on täällä vain eksponentiaalisesti suurempi kuin siellä Suomessa.

Äitiyslomat on olemattomia. Ei ole lapsilisiä. Lasten päivähoito on täällä lapsenkengissä. On täällä päiväkoteja ja hyviä sellaisia, niihin tosin tarvitaan rahaa tai maksusitoumus. Meidän perheellä ei esimerkiksi olisi minkään valtakunnan mahdollisuuksia kustantaa kolmen lapsen päivähoitoa, näinpä olen kolmen lapsen kotiäiti. Kotiäitinä mulla on välillä parempia ja joskus huonompia päiviä. Eilen oli huono päivä, tänään huomattavan paljon parempi. Keskimäärin viihdyn kotona ja meillä on lasten kanssa mukavaa.

M käy kunnallista, verovaroin kustannettua esikoulua ilmaiseksi. Sitä ei voi verrata päivähoitoon, koska koulupäivä on kolmena päivänä viikossa 8:30-2:30, maanantaisin 8:30-11:00 ja keskiviikkoisin ei ole koulua lainkaan. Koulu on ilmainen koska M on erityistarpeinen lapsi. Erityistarpeisille lapsille turvataan ilmainen esiopetus, verorahoin. Kesäkuussa selvinnee onko meidän perheessämme toinenkin lapsi, joka on oikeutettu vastaavaan ilmaiseen esiopetukseen, omien erityistarpeittensa nojalla. Katsotaan kuinka käy. Lounaan pakkaan M:lle mukaan kouluun, koska meillä ei ole ilmaista kouluruokailua kaikille.

Vuoden päästä meillä on mahdollisuus hakea taloudellista tukea M:n diagnoosin perusteella. Käytännössä tämä tuki tarkoittaisi meille osavaltion kustantamaa lastenhoitajaa tietyn tuntimäärän kuukaudessa, jotta me vanhemmat voidaan puuhata muitten lasten kanssa jotakin tai mennä vaikka kahdestaan ulos syömään. Tämäkin palvelu kustannetaan verovaroin.

Koska meillä on kattava terveysvakuutus L:n työnantajan kautta, emme ole oikeutettuja ilmaiseen vakuutukseen ja sitäkautta ilmaisiin terapiapalveluihin M:lle. Jos meillä ei olisi tätä kattavaa terveysvakuutusta, olisimme oikeutettuja hakemaan myös vakuutusta M:lle.

Sitten joskus, kun jäämme eläkkeelle, saamme myös verovaroin (social security tax) kustannettua eläkettä, jos ne rahat ei lopu valtion kassasta ennen sitä aikaa. Tämä summa on useita tuhansia dollareita kuukaudessa. Toisaalta täällä ihmiset ei jää samalla tavalla eläkkeelle kuin Suomessa. Täällä ihmiset tekee töitä pidempään, tekee siis ilman taloudellista pakkoakin ja harvemmin kuulee ihmisten puhuvan siitä ”sitten kun jään eläkkeelle...”

Entä mitä tapahtuu meidän perheelle jos L menettää tänään työpaikkansa? Ensin L hakee itselleen työttömyyskorvausta. Sen lisäksi käyttäisimme elämiseen säästöjä. Vakuutuksen olisimme edelleen oikeutettuja pitämään, tosin maksaisimme siitä sievoisen summan kuukausittain ihan itse. Käytännössä L jäisi kotiin hoitamaan lapsia ja mä menisin töihin, koska mun olis helpompaa löytää työ, josta saa sopivasti vähän lisärahaa sillä aikaa kun L etsii itselleen uutta työpaikkaa. Tämän yhtälön toimintaa me ollaan kokeiltu joitakin vuosia takaperin ja voin todeta että tilanne on melkoisen toimiva kannustin etsiä uusi työpaikka sen sijaan että jää lomailemaan.

Kyllä meillä siis on täälläkin olemassa sosiaaliturva. Ei yhtä kattava, ei yhtä toimiva, mutta kyllä se olemassa on ja kyllä siitä hyötyy myös tällainen ihan tavallinen perhe. Toisaalta meidän perheen verokuorma on myös huomattavan paljon alhaisempi kuin vastaavan perheen verokuorma Suomessa.



Kommentit

  1. Olet täysin oikeassa, tuosta mitä kirjoitit kelan kanssa taistelusta. Siskoni perhe on joutunut vääntämään monista asioista kelan kanssa, lapsella on paha reuma ja muitakin sairauksia. Tavalliset suomalaiset eivät tiedä näistä asioista yhtään mitään. Elämähän on helppoa niin kauan kun lapset ovat "normaaleja" ja terveitä. On ollut oikeastaan aika pelottavaa huomata miten yhä täällä kuvitellaan että yhteiskunta maksaa terveydenhoidon, eikä se aina olekaan niin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän niistä tiedetä kun kukaan ei aiheesta puhu ja os et itse joudu asiaa kohtaamaan :/

      Poista
  2. Mites jos L kuolee tai te eroatte, mikä vaikutus sillä on sun taloudelliseen tilanteeseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siitä ei oo kovin kauaa kun tästä aiheesta kirjoitin testamenttien yhteydessä, mutta laitetaan taas:

      Jos L kuolee saadaan me perheenä L:n henkivakuutusrahat joka takaa meille melko huolettoman elämän. Meidän testamentissa rahat on suojattu välikäsiltä säätiöittämällä varat.

      Avioeron sattuessa taas L on elatusvelvollinen ja se käsittää myös mut. L joutuisi siis huolehtimaan siitä ettei meidän elintaso pääse ratkaisevasti laskemaan ja se onkin itse huulena joskus heittänyt että avioero tulis aivan liian kalliiks, jotta sitä kannattais edes harkita.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi