Siirry pääsisältöön

äideistä parhain


Mutsi on sairaalassa. Se on saanut kolme sydäriä – kai. Anoppi oli soittanut L:lle ja kertonut. Mä en tiedä muuta, enkä tiedä haluanko tietääkään... tai, haluan. Tottakai mä haluan tietää, enemmän kuitenkin siksi et haluan tietää, ei siksi että olisin kauhusta jäykkänä ja huolesta kankeena. Mulla on ollut jotenkin kummallinen fiilis siitä saakka kun L soitti. Eniten kai siksi ettei ne uutiset tunnu oikein miltään. Mutsilla on taipumusta tän kaltaisiin ”mediatapahtumiin”, istuu sairaalassa ja soittelee koko kaupungin läpi... ” joo, mä oon täällä sairaalassa!” – ”joo, kolme sydänkohtausta” – ”mmmm... mä en joo tästä ajatellut kertoa kellekään...” Sydäninfarkti on joo aina vakava asia. Mutta mutsilla on ollut nyt kymmenen vuoden aikana varmaan ainakin kymmenen infarktia. Ihan niin kuin kaikkeen muuhunkin, niin kyllä näihin infarkteihinkin jossakin vaiheessa jo tottuu, ainakin sivustaseuraajana.

Mullehan on kuitenkin jo aikaa sit kerrottu et sit kun mutsi kuolee infarktiin numero x+n se on mun syy, mä tapoin sen – etänä. Ilkeillä ajatuksilla. Paljastan sen kaikista ilkeimmän ajatuksen, jonka olen tänään salaa ajatellut, pienesti jopa toivonut että tää olis nyt tässä. Ettei enää tarvitsis miettiä, säätää ja tapella. Ettei enää tarvitsis käydä läpi turhaa dramatiikkaa, lukea kirjeitä ja kuulla huhuja, olis vaan hauta ja haudalla kivi. Siellä vois käydä kaipaamassa niitä hyviä hetkiä ja kauniita muistoja, niitäkin on. Oon miettinyt menisinkö edes hautajaisiin. Miksi menisin? Kenen takia? Päällimmäinen ajatus on, etten meneja taka-alalla miete siitä että katuisinko myöhemmin jos en menis. Jäädä tänne ja surra ennen kaikkea kaikkea sitä mitä olis voinut olla. Sitä mitä en koskaan saanut. Surra rauhassa sitä mielikuvien unelmaäitiä ja isoäitiä jota mun lapset ei koskaan saaneet.

Kamalaa, kauheeta, hirveetä, surullista... mutta tällähän tää koko blogi alkoikin – ei autismilla ja meidän perhe-elämällä niin kuin oli tarkoitus, ja mikä nyt kuitenkin on varsinainen aihe – vaan mun sikapaskalla ja totaalisen olemattomalla äitisuhteella.

Kommentit

  1. Toivottavasti kaikki kaikki kääntyy parhain päin, kaikilla asianomaisille. Ja toivottavasti voit tarvittaessa purkaa näitä asioita jonain päivänä jollekin neutraalille taholle. On tosi raskasta olla sekä henkisesti että fyysisesti kaukana, vaikka se tavallaan voi olla helpompaa sinä hetkenä. Ja niinkuin jo itse viittasit, varautua siihen että kun äitisi on lopulta poissa voi suru jota et ensin aavistanutkaan olla voimakkaampi ja hankalampi käsitellä kun oikeastaan suret sitä mitä ei koskaan ollutkaan ja jonka mahdollisuuden kuolema lopulta sulkee pois kokonaan vaikka luulit jo luopuneen toivosta.

    VastaaPoista
  2. Tietenkin tietoa kaipaa. Ainahan sitä haluaa kuitenkin tietää, mitä läheisille tapahtuu ja millä vakavuusasteella liikutaan - eihän sitä muuten saa omaa suhtautumista/reaktiota/toimintaa/tiesmitä järjestykseen. Ei tietoa tarvita voivotteluun vaan suhtautumiseen.

    Sun syyllistäminen on aivan hirvittävän epäreilua ja väärin - no ihan kuin et tietäisi. Harmillista vaan, että ainakin minä jään syyllisyyksiin ja syyllistyksiin heikkoina hetkinä pyörimään vaikka kuinka selkeästi tiedostaisi, että niissä ei ole mitään mieltä, järkeä tai logiikkaa.

    Onneksi ajatuksen tasolla saa tehdä ja miettiä ja maalailla ja testailla vaihtoehtoja mielin määrin. Minä toivoin jo pikkutyttönä, että jotain niin isoa ja pahaa tapahtuisi, että saisi olla kotona rauhassa. Ja vähän myöhemmin tuli kelattua useinkin, että olisi kaikkien kannalta parempi kun faija vihdoin kuolisi. Onko parempi - en ota kantaa.

    Nimenomaan niiden mielikuvien ja toiveiden ja pettymysten sureminen on rankinta. Kukapa ei haluaisi, että suhde vanhempiin olisi kunnossa ja toimiva ja lapsilla hyvät ja turvalliset isovanhemmat. Sen puuttuminen on tuskallista ja ahdistavaa ja sitä sietääkin surra.

    VastaaPoista
  3. En osaa vastata näihin. Sellaisen jonlla on vahva side omiin vanhempiinsa on vaikeaa ellei mahdotonta ymmärtää ettei niin aina ole. Mun on vaikeeta ymmärtää sitä, vaikkei mulla ole minkäänlaista suhdetta omiin vanhempiini.

    Luin yhden ihmisen kirjoitusta oman äitinsä kuolemasta, siitä hetkestä kun tajuaa olevansa omalla tavallaan yksin, ilman omaa emoaan, tietyllä tapaa tuuliajolla tässä maailmassa. Ei enää ole ketään joka tulee ja pelastaa, sitä joka rakastaa ja välittää enemmän kuin kukaan toinen - ikinä. Sillä tavalla kuin vain äiti voi omaansa rakastaa.

    Mun hetkeni oli jo kauan sitten, se oivallus siitä ettei ole ketään joka asettaisi mun etuni itsensä ja oman etunsa edelle. Mä tajusin sen syksyllä 1999, sinä iltana kun pyysin apua omaan tuskaani siltä ainoalta ihmiseltä jolta enää siinä tilanteessa osasin pyytää. Tajusin sen siinä hetkessä kun sillä oli kiire, oli sen uuden miehen lapsen synttärit... "puhutaan joskus myöhemmin, mun täytyy nyt mennä..." - mä jäin kadulle itkemään. Sinä iltana ymmärsin ettei sieltä kannata apua kysyä.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi