Siirry pääsisältöön

perjantaina ennen äitienpäivää


Meillä on rauhaisaa. Pojat katsoo Dumboa ja mä nautiskelen aamukahvista ja blogeista... Huomenna on lapsettomien lauantai. Sunnuntaina äitienpäivä. Useampikin blogi kirjoittaa jommasta kummasta tai molemmista aiheista. Naamakirja on täynnä äitienpäivää, ei lapsettomuutta ja sen tuskaa.

Mä käyn kurkkaamassa mitä pohdin vuosi sitten äitienpäivän alla, luen tekstin ja koen kehittyneeni kirjoittajana.

Mietin mä ihan kumpaa vaan, mä en voi mitään sille että itken. Kuin väkisin kyyneleet nousee silmiin ja valuu pitkin poskia. Ei sellaista kevyttä, pientä liikutusta vaan jotain syvältä kumpuavaa, suurta ja arvaamatonta, yhtäaikaa ihan kamalan onnellista ja samalla jotakin suunnattoman kipeää. Illalla katsoin videon äitiydestä pienen pojan silmin ja purskahdin ihan oikeeseen syvältä kumpuavaan itkuun, sellaiseen puolilohduttomaan nyyhkytykseen... L katsoi mua huolestuneen kummastuneena, lupasin ettei mulla oo mitään hätää. Katsoin saman pätkän uudestaan nyt aamulla ja reagoin samalla tavalla, itkien kuin pieni lapsi (videon voi käydä kasomassa FB sivulla). Luin blogikirjoituksen lapsettomuudesta – itkin taas.

Tie äitiyteen oli pitkä. Liian pitkä. Tai ehkä just oikean mittainen, mutta edelleenkin se vaan tuntuu pitkälle, enkä usko että koskaan saan kiskottua itseäni kuiville niistä ajoista. Siihen ei ole auttanut tämä lapsilauma. Edelleen kun joku ilmoittaa olevansa ”hups vaan, ihan sattumalta raskaana” mun päälimmäinen tunne ei ole ilo ja onni toisen puolesta vaan kateus. Pieni ja pikkumainen, ilkeä ja inhottava – kateus. Ei niin että toivoisin lahjan saaneelle jotain pahaa, on vaan vaikeeta olla ihan puhtaasti iloinen ja onnellinen. On helpompaa iloita silloin jos tietää että sen ”hupsin” takana ei ole ”oho, kas kun kävi näin” vaan sen takana on syvempi ymmärrys siitä että lapsi on lahja ja suuri siunaus. Tietoisuus siitä, että se toinenkin tietää elämän olevan hauras ja arvaamaton. Tietävän ettei aina käy niin kuin haluaa. Tähän kateuteen ei auta järki. Siihen ei ole auttanut aika. Siihen ei ole auttanut aikuisuuden myötä syntynyt tietoisuus siitä, että kyllä kaikki tässä elämässä osansa saa... ainakin omien voimiensa puitteissa. Liian hyvin muistan sen ajan kun en itse saanut, kun meillä ei ollut ja kaikilla muilla oli. Ei kaikilla muilla ollut – se vaan tuntui silloin siltä.

Kahden viikon sisään kolme ystävää on saaneet lapsen. Elämän ihmeen. Jokaisella ystävällä on takana raskas tarina. Omalla tavallaan. Jokainen näistä ystävistä ymmärtää ettei lapsi ole itsestäänselvyys, niitä ei vaan tulla tupsahda, silloin kun tilataan, tosta noin vaan... Jokaisen näistä lapsista syntymästä olen iloinnut kyynelin. En lapsen takia vaan sen äidin. Yksi ystävä kertoi menevänsä tapaamaan lapsettomuuslääkäriä. En osannut sanoa mitään, enhän voi luvata mitään, otin vaan kädestä kiinni. Sen lupasin että se on hyvä lääkäri, se on tehnyt kaikki meidän neljä lasta.

Äitiydessä on jotakin pelottavaa. Se on tunteena väkevä. Joskus liian väkevä, valtava ja vähän arvaamatonkin. Mä mietin tuleeko vielä joskus se perjantai ennen äitienpäivää kun en itke? Tarvitseeko sitä edes tulla? Ehkä mun äitiyden on tarkoituskin herättää näin valtavia tunteita...

Mulla on neljä lasta. Mun kaulassa on neljä laattaa. Mä olen saanut enemmän kuin ikinä uskalsin edes toivoa. Ehkä siksi jouduin odottamaan niin kauan.




Kommentit

  1. <3

    Voi sua.. Nyt mäkin alan tääl itkemään...
    Kram!

    / Älskling

    VastaaPoista
  2. Ei sitä voikaan ymmärtää. Tällainen, jolla ei ole omakohtaista kokemusta. Lähelle jouduin, kun rakas pikkusiskoni ei tullutkaan raskaaksi heti kun halusi. Tarvittiin hoitoja, mutta se onnistui. Ja pian esikoisen jälkeen alkoivat odottaa toista, ilman sen kummempia hoitoja. Mutta kyllä minä ainakin sen ymmärrän, että lapset ovat lahja ja aina kun joku voivottelee elämäni hektisyyttä muistan sanoa, että olen onnellinen ja nautin siitä, että olen saanut nämä lapset.

    Olen pahoillani siitä, että matkasi äitiyteen on ollut pitkä. Ja mutkikas. Ja olet kokenut sen suurimman menetyksen, jonka ihminen voi kokea. Olet menettänyt teidän pienen pienen pojan, osanottoni suuren surunne johdosta. Ja kun nyt seuraan sinua äitinä katraasi kanssa, niin olen onnellinen lapsiesi puolesta, että heillä on kaltaisesi äiti.

    Itkeä saa ja pitääkin. Ja sitten taas jatkaa. Kiireistä. Täyttä. Äidin elämää!

    VastaaPoista
  3. Täällä samanlainen itkeskelijä.
    Itse olen vasta viime kesänä saanut pienen poikani monen vuoden taistelun jälkeen enkä olisi ikinä voinut kuvitella kuinka ihana, rakas ja arvokas se oma lapsi on. Mutta kyllä se tunne lapsettomuudesta vaan mukana tuntuu kulkevan, mahdollisesti aina.
    Toisaalta sehän kertoo keitä me olemme ja miten tärkeästä asiasta olemme joutuneet taistelemaan.

    Mutta sinä olet kyllä mahtava äiti teidän lapsille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sofia. Sitä jotenkin vois kuvitella että asiat unohtuu, mutta kyllä se vaan aika syvässä tuntuu olevan. Hyvää äitienpäivää mysö sinne!

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi