Siirry pääsisältöön

rankka päivä pienelle tytölle


M:n kehitystä voidaan mitata – monen muun asian lisäksi – kyvyllä sietää vastoinkäymisiä tai ennalta suunnittelemattomia tilanteita. Vielä vuosi sitten jos asiat ei menneet ihan suunnitelman tai oletusten mukaan kesti siitä aiheutunut ahdistus ja kiukku ja raivo ja yleinen raiteiltaanmeno koko päivän, mahdollisesti jopa useamman päivän.

Edelleen näitä asioita saatetaan prosessoida pitkäänkin ja vielä kuukauden päästä saattaa puheeseen ilmestyä "se kerta silloin kun..." Mutta se varsinainen asiaan liittyvä paniikki hoituu useimmiten tunneissa, joskus minuuteissa, ei enää päivissä. Ennenhän tällaisen jälkeen päivä oli peruuttamattomasti pilalla.

Tänään tätä asiaa tuli harjoiteltua ihan rehellisesti sanottua kohtuuttoman paljon ja useasti.

Aamulla pakattiin neidille mukaan myslipatukka terapiaan. Valittiin huolella ruokakomeron varastoista ja laitettiin yhdessä kassiin odottamaan sos.taitojenryhmän evästaukoa.  Vaan patukka pahus olikin karannut M:n kassista L:n auton lattialle ja kun evästauko tuli, ei patukkaa ollut missään. Ensimmäinen etappi oli siis selvitä tilanteesta siellä ryhmässä, kahden opettajan avulla. Tstä selvittiin ja M sai koottua itsensä ja tilalle kultakaloja ja elämä jatkui. Aulassa M sitten kyyneleet silmissä selitti miten hänen snackinsä oli karannut ja tässä vaiheessa meillä oli siellä aulassa täys kohtaus päällä ja tämän asian ylittämiseen meni tovi jos toinenkin, MUTTA senkin asian ylitse saatiin lopulta kiivettyä.

Kun tultiin balettikoululle tajusin ihan totaalisesti unohtaneeni otta mukaan M:n tanssirepun, jossa oli M:n balettitossut. Neidin oli siis tyytyminen lainatossuihin. Eriparisiin, erikokoisiin ja toinen oli vielä rikkikin ja nehän oli olleet jonkin tai jonkun tuntemattoman jalassa ja niissä epäilemättä oli aika valtava määrä tuntemattomia pöpöjä. Vaikea tilanne, mutta siitäkin selvittiin. Edelleen  hetkeä ennen nukkumaanmenoa keskustellaan siitä miten mä saatoin olla niin huolimaton et jätin sen repun kotiin.

Ope oli myöhässä – tai ei siis yhtä ajoissa kuin yleensä – ja tämä jo itsessään aiheutti melkoista hermostuneisuutta. Kauhu oli aika käsinkosketeltavaa kun se ope lopulta saapui paikalle kertoakseen M:lle että tänään olisi sijainen ja pukumittaus kevään tanssiesitystä varten. Mun äidinsydämeni pakahtui kiitollisuudesta kun tajusin että M:n ope – autistin äiti itsekin – oli ajanut paikanpäälle M:n takia, voidakseen ihan itse selittää tälle ettei voisi tänään opettaa ja esitelläkseen sijaisensa, tietäen että tämä olisi M:n maailmassa suuri asia ja kova paikka. Mä olen tästä varmasti ikuisesti kiitollinen. M halus välittömästi syliin, tiukkaan otteeseen ja keinutteluun... kun sijainen saapui paikalle oli M sangen epäröivä mutta suostui lopulta mittanauhatädin syyniin ja jopa jäämään tunnille, ihan ilman mua. Tunnin jälkeen sen ensimmäiset sanat oli et se oli tosi hermostunut, mutta lopulta kuitenkin oli tosi kivaa, voidaanko NYT mennä heti kotiin.

Rankka päivä pienelle tytölle jonka elämän suurimpia kompastuskiviä on yllätykset, asiat joihin ei voi valmistautua ja joita ei vaan voi aina ennakoida. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki mun pienelle tähtiselviytyjälle.



Kommentit

  1. se lapsonen on sitten urhea!
    Käsittämättömän sinnikäs ja fiksu!

    VastaaPoista
  2. Ihan vaan kiinnostuneena kysyisin, että mikä on ammattiauttajien suositus autistiselle lapselle. Yrittää opettaa kokemuksen kautta oppimaan pettymysten sietoa vai yrittää pitää lapsen maailma mahdollisimman siloisena?

    Eli niinkuin M tapauksessa nyt näyttää olleen, että pikkuhiljaa pettymykset eivät aina kaada ehkä koko maailmaa :) Vai miten se on?

    Terkuin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä sitä pettymysten ja muutosten sietoa pitää harjoitella. Vähitellen ja tavallaan oman sietokyvyn rajoissa, tai siis myös perheen sietokyvyn rajoissa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi