60 munaa

Kaikkihan, tai siis kaikki äidit tietää minkälaista on äitien sairastaminen. Jokaisessa välissä – huom! Siis välissä, missä välissä? – yrittää lepuuttaa. Maata sohvalla kun lapset katsoo telkkaria kiipeilee mun päällä, levähtää vessan lattialla kun ne kylpee, yskiä öisin niin hiljaa ettei kukaan herää ja toivoa nukahtavansa ennen kuin joku taas herää. Lasten sairastaminen on helppoa aina siihen asti kunnes sairastuu itse ja lapset on toipilaina. Tässä kohdassa meillä nousee vaikeusaste huomattavasti. Mä taidan vaan olla nynny sairastaja. Puuttuu sisu ja perkele.

M alkaa olemaan terve ja onneksi tää ”loma” on myös lopuillaan. Aletaan olla siinä vaiheessa kun sohva pitäis vaihtaa struktuuriin ja rutiiniin ja meidän sairastupailu on omiaan aiheuttamaan kiukkua ja stressiä ja tolkutonta riehumista. M haastaa riitaa ja valittaa et kaikki muut on kauheita ja kiusaa ja... Lisämausteeksi se, että kun se saa pojat riehumaan, ne alkaa yskimään ja oksentaa. Se taas johtaa siihen et mä saan luututa lattioita ja pöytiä ja pestä mattoa ja vaatteita ja kylvettää noita miehiä, kaikki sen sijaan että makaisin sohvalla hyppyalustana. Just nyt ne on hajasijoitettuina. M omassa huoneessaan järjestämässä, K poikien huoneessa ja O pesee mandariineja keittiössä. Sen aikaa et saan ruuan laitettua.

L on kotona vielä tänään, huomenna ja tiistaina. Sen jälkeen alkaa arki. Ei ole ketään muuta vaihtamassa vaippaa, tai komentamassa ja puuttumassa. Ei leikkimässä tai tyhjentämässä tiskikonetta.. On vain mä, käytännössä 24/7. Onneksi kalenteri sentään ammottaa tyhjyyttään. Terapiaa ja balettia keskiviikkoisin, psykologi joka toinen perjantai ja M:n koulu

Purkamassa ostoksia autosta. Huomatkaa 60 kananmunan paketti. Meillä kun menee aina 8-10 munaa kerralla.