Siirry pääsisältöön

uneliaita ajatuspolkuja


Makaan sohvalla ”päikkäreillä” ja mielessä risteilee kaikenlaisia ajatuksia. Oon siinä sellaisessa puolihorteessa niin että vaikka silmät on kiinni niin korvat toimii ikääkuin korvaavana aistina... keittiöstä kuuluu rapinaa ja mä mietin mitä rapisevaa sinne jäi esiin, kuulen kuinka jotain putoaa ja raotan silmiä ja suljen ne taas. Pienet jalat kulkee ohitse ja joku tuikkaa kostean pusun mun poskelle. Kymmenen minuutin kohdalla nousen ylös ja tarjoilen nälkäiselle M:lle lounaan, pojat liittyy seuraan ja mä istahdan tähän koneelle pohtimaan niitä samoja asioita...

Toissapäivänä pojat kasvoi tuuman ja kaikki housut – kahta paria lukuunottamatta – jäi liian lyhkäisiksi. Puolihuolimattomasti surffaan ja katson vaihtareita ja päätän tänään illalla vähän shoppailla ihan oikeestikin. Uusi suosikki on Peek, ne avas just kaupan tohon meidän ostarille... ihania ja vähän erilaisia. Niitä ”uusia” rattaitakin pitäis vähän tuunailla... ne on siis meidän uudet metsärattaat ja vaikka teknisesti ovatkin ihan toimivat niin silti tarttevat vähän TLC:tä (Tender Love and Care).

Klinikalla kaikki – oikeesti kaikki – kysyi miten M voi, tän päivän terapioita peruutellessa kun valkoinen valhe oli kuume... mulla oli huono omatunto, mutta silti silmät kirkkaina selitin kaikille kuinka se onneksi voi jo paljon paremmin ja on huomenna jo ihan varmasti täysin kunnossa. Joku sisäinen ääni mulla vaan aina toitottaa että näistä kerroista tulee vielä rangaistus... mistä kerroista? Meidän lapset kun tunnetusti käy terapiassa puolikuntoisinakin.

Marika laittoi pohtimaan äitiyttä lasten näkökulmasta. Miltä mä näytän äitinä niitten silmissä? Kiireiseltä ja poissaolevalta? Äkäiseltä vai lempeältä? Kiivaalta ainakin. Dramaattiselta? Teatraaliselta? Kivalta, mukavalta? Pelottavalta? Toivottavasti oikeudenmukaiselta ja ainakin turvalliselta... Ainakin vielä ne uskaltaa sanoa mulle mitä ajattelevat, niin soisin sen jatkuvankin. Ehkä me muutaman vuoden päästä päästään käymään äitiyden kehityskeskusteluitakin, saan sitä oikeeta palautetta, aitoa ja suoraa. Toistaiseksi mä olen joko se maailman paras tai sit suoraan kaikista kamalin. Minkälainen on se ”meidän äiti”? Mitä se tekee ja sanoo aina? Mitä ne kirjoittais musta kirjaan? Ainakin ne tänään muistaa kertoa mulle, että mä olen 41.


Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää