Siirry pääsisältöön

läpihuutojuttu


Mä jatkan vielä tohon edelliseen... infektiokierteestä tai lapsen vakavasta sairaudesta en siis tässä puhu. En myöskään siitä miten raskasta on olla sairaan lapsen hoitajana. Niistä mulla ei ole hajuakaan, ja on ihan eri asia elää lapsen kanssa joka viettää aikaa sairaalassa enemmän kuin kotona, tai lapsen jonka kanssa mennään korvatulehduksesta korvatulehdukseen. Meitä on siunattu perusterveillä lapsilla, joiden ongelma kenttä on jossakin muualla. Takana on 9 ½ lapsivuotta (4 ½ + 2 ½ + 2 ½) ja jos nyt en ihan väärin muista niin neljä tulehtunutta korvaa. Niistä neljästä korvasta just nyt kolme. Meitä on myös siunattu lapsilla jotka on ns. helppoja sairastajia. Valvotut yöt tulee muualta, ei sairastelusta.

Viikon saldo on siis yks poskiontelon tulehdus ja kolme tulehtunutta korvaa. Kaksi niistä korvista märkäisiä – ei olis uskonut kun ainoa merkki asiasta on kuume – ja yksi vaan vähän tulehtunut. Se vaan vähän tulehtunut korva on valittanut enemmän kuin kaksi muuta potilasta yhteensä. Jääkaapissa on viisi pulloa penisiliiniä erimuodoissaan, kolme erilaista aikataulua ja kolme erilaista annostusta. Mun lapset on sikälikin vinoutuneita, että ne ottaa sen litkun ihan mielellään, eikä kukaan edes saa ripulia – toivottavasti ei jatkossakaan - ja palkaksihan saa suklaata.

Meidän perheessä, siis disclosure – meidän perheessä – nää perussairastamiset on aika läpihuutojuttuja.


Tunnisteet:

Kommentit

  1. Anonyymi28. joulukuuta 2012 klo 23.12

    Täällä on nyt sairastettu reilu pari viikkoa kaikkia näitä perusjuttuja: korvatulehdus, poskiontelontulehdus, 4xsilmätulehdus ja pisteenä i:n päälle keuhkoputkentulehdus astmalapsella. Mikään ei ole kuolemaksi, onneksi, ja kaikki on hoidettavissa ja suklaapalkalla lääkkeetkin menevät (melkein) kiukkumatta alas. Kaikesta tästä huolimatta oma stressitaso on taivaissa. En tiedä, nostaako stressiä se, ettei ikinä voi tietää mitä huominen tuo tullessaan vai pelko siitä, ettei tämä ikinä lopu. Omassa huolessani kyse on osaltaan siitä, että näitä sairasteluviikkoja on tänä syksynä ollut enemmän kuin terveitä viikkoja. Vaikka kaikkeen tietyllä tavalla turtuu, ei tällaista (taistelu)väsymystä voi poistaa antibiooteilla, eikä edes sillä suklaalla.

    Toivottavasti teidän ihanaiset lapsukaiset paranevat pian eikä meilläkään enää huomenna jouduttaisi lääkäriin.
    -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa29. joulukuuta 2012 klo 7.05

      Kyllä mullakin olis stressitaso pilvissä tolla sairastamisella ja kun siihen vielä lisää työt niin ihmekö se että podet jo taisteluväsymystä. Keuhkoputkentulehdus astmalapsella ei ole mikään pikkujuttu. Voimia ja jaksuja ja lämpimiä ajatuksia. Mun on helppoa hölistä kun meillä on toistaiseksi ainakin sairastettu todella vähän.

      Poista
  2. saagatar29. joulukuuta 2012 klo 8.40

    Teillä on arki niin raskasta muutoinkin, että luoja on armahtanut teitä sairasteluissa. Me ollaan eletty elokuusta asti sairasteluhelvetissä, ihan vaan perusjuttuja: flunssaa, korvatulehduksia, astmaa, valvottuja öitä päivystyksessä ja kotona. Ei tätä voi muilla sanoilla kuin helvetti oikeastaan kuvata.

    Kun jollakin saralla on vaikeaa, saa armahduksen jossain toisessa. Mun ekan synntyksen jälkeen elämä oli surun ja ilon sekamelskassa selviytymistä niin silloin oltiin kaikki terveinä. Oli tarpeeksi muutoinkin taakkaa. Nyt ilmeisesti olisi liian helppoa ilman sairasteluja 10 kk kaksosten ja 2 v esikoispojan kanssa, joka osaa jo hahmottaa, että hänkin on kaksonen, mutta toinen puolisko puuttuu viereltä.

    Maailmanloppukin oli ja meni jo ja vielä täällä sitkutellaan. Tarkoittaako se, että tästä selvitään sittenkin? :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa29. joulukuuta 2012 klo 9.04

      Mä niin uskon tohon mitä kirjoitat. Rankkahan se teidän syksy on ollut sairastaessa ja varmasti on henkisesti rankkaa katsoa lapsen kipuilua toisen puoliskon puuttuessa.

      Maailmanloppu oli ja meni, ehkä me tosiaan selvitään :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää