parisuhteellisuusteorioita

Lomat on meidän perheessä viimeaikoina menneet penkin alle. Kesällä mä sairastuin ja ne uimarantakeikat ja kivat retket jäi haaveiksi. Ei nähty ketään, ei menty mihinkään, ei tehty mitään. Mä lepäilin pihalla tulissa ja lauma sai tyytyä leikkimään siinä ympärillä. Nyt joululomalla piti mennä luistelemaan ja vuorille pulkkamäkeen ja eläintarhaan ja... vaan kuinkas sitten kävikään. Me ollaan sairastettu oikeastaan koko aika. Pakkolepo on tehnyt hyvää kaikille, mutta ne suunnitelmat jäi nyt vaan suunnitelmiksi. Telkkaria on katsottu enemmän kuin laki sallii ja leikitty yhdessä ja leivottu ja vaan oltu. M on nukkunut hyvin ja aamulla pitkään - no, 7:40 lienee ollut paras suoritus, vaan perheessä jossa vuosia herättiin ennen kuutta se ON pitkään  -  eilen tosin sen piti purkaa stressiä edellisen päivän lastenhoitajasta ja poikien sairastaessaan saamasta ylimääräisestä huomiosta ja pakkolevosta ja... molemmat lastenhuoneet yläkerrassa täyttyivät stressijonoista... eläimiä, autoja, pelikortteja, junia, nukkeja... jonossa. Mieluummin jonoja kuin kiukkua ja raivoa.

Tuntuu että lähistöllä on parisuhdekriisejä siellä täällä. Yhdellä enemmän kuin toisella mutta aika monella kuitenkin. Tuntuu jotenkin nololta että meillä eletään tavallaan sellaista seesteistä aikaa. Eihän tää nyt mikään romantiikan kehto ole, mutta just nyt meillä on kaikki hyvin – L:llä ja mulla. Me jotenkin vaan ollaan vakaalla pohjalla eikä siihen asiaan tarvitse uhrata niin kauheesti ajatuksia. Meillä on hyvä olla yhdessä eikä kumpikaan kipuile. Parisuhdetta hoidettiin torstaina kahdeksan tuntia. Ei me vakavia puhuttu, eikä edes pohdittu parisuhteen tilaa. Vietettiin kuitenkin aikaa yhdessä ja naurettiin ja meillä oli kivaa eikä kummankaan tarvinnut pakoilla toista mihinkään. Tammikuussa – sehän alkaa jo ens viikolla – me ollaan varattu viikonloppu ihan kahdestaan. Mennään Kanadaan kahdeksi yöksi ja mä salaa koko ajan pelkään et meidän lastenvahtiperhe peruu syystä tai toisesta... siksi siis vaan kuiskailen ihan hiljaa tästä aiheesta. Vuosi sitten oltiin kahdestaan viikonloppu Oregonissa ja se oli niin kertakaikkisen mukavaa ja ihanaa et oon koko vuoden haaveillut siitä ja muistellut kaihoten aamiaisia kahvilassa ja päivällisiä ilman et pitää siinä samalla säätää kolmen lapsen kanssa ja nukkumista ja autossa olemista ilman M:n katkeamatonta kiukuttelua ja...

On meillä kipuiltu. Ensin minä aikanaan ihan avioeron partaalle, se oli sellainen isompi sotku jota en muilta osin kadu kuin siltä miten paljon sen on täytynyt loukata L:llää. Sitä kadun ja siitä olen pahoillani, muuten se varmasti oli mun oman kasvun kannalta tärkeetä.  Omalla vuorollaan kipuili ja kasvoi L. Vauvavuosi on ollut yhtä kipuilua. Riitaa ja itkua ja astioiden heittelyä. Rumia sanoja ja rammassa parisuhteessa raahautumista. On me saatu osamme ja varmaan taas jatkossakin saadaan osamme kivuista ja tuskasta ja kovasta työstä. Mutta just nyt, kun niin moni muu tuntuu olevan suossa, me saadaan seistä vakaalla maalla.

Ehkä siihen vaikuttaa ne kohta kaksikymmentä yhteistä vuotta, tai se että molemmat on jo vähän kerinneet elämää nähdä, tai ne kaikki yhdessä läpi eletyt ja koetut asiat... kaikki kai yhdessä, asioiden summana. Kumpikaan ei hötkyile ja on oppinut pitämään suunsa kiinni siinä missä ennen olisi sanonut. Kyllähän me nahistellaan, kuuluuhan se asiaan, mutta se nyt on sellaista nahistelua ja arjen napinaa – ohimenevää eikä loukkaavaa. Kodin Kuvalehden kolumnisti kirjoitti ettei parisuhteessa saa käyttäytyä huonosti. No missä sitten saa? Mun mielestä se on suurin kunnianosoitus toista ihmistä kohtaan, se että saa ja voi käyttäytyä myös huonosti ja saada anteeksi ja jatkaa matkaa – yhdessä.

Joku viisas – oisko ollut mun suuri idoli Jari Sinkkonen – sanoi että avioero alle kuusivuotiaitten lasten vanhemmilta pitäis kieltää. Ei lasten takia, vaan siksi et parisuhde hakee uomaansa pienten lasten kanssa ja siihen kuuluu kriisit ja kipuilut ja liian moni eroaa ihan turhaan. Vasta kun lapset on isompia voi sanoa onko se ero nyt ihan oikeesti tarpeellinen ja välttämätön. Vasta siinä vaiheessa tietää oliko kyse pienistä lapsista ja sen aiheuttamasta stressistä parisuhteeseen vai ihan oikeista ongelmista siinä itse parisuhteessa. Sen jälkeen mä olen yrittänyt ajatella et tää aika on meille molemmille rankkaa ja pysähtyä miettimään inhoanko mä L:llää vai mun lapsia vai mun elämää yleensä vai ehkä vaan tätä ajanjaksoa kun kaikki on vaikeeta ja jossakin vaiheessa ja voimat loppui jo viis vuotta sitten.