torstai 20. joulukuuta 2012

amerikkalainen


Mikä siinä niin ärsyttää...

Mä olen nyt pari päivää lukenut sitä blogia ja pohtinut tätä asiaa monesta näkövinkkelistä ja syvemmältäkin. Olen seissyt sen ”peilin” edessä ja miettinyt kertooko se oma tunnereaktio omasta keskeneräisyydestä, itsekeskeisyydestä, suvaitsemattomuudesta vai jostakin ihan muusta. Olen miettinyt miksi se ylittää mun ärsytyskynnyksen ja minkä takia se herättää mussa voimakkaita tunteita. Sehän on vaan blogi. Vain yhden ihmisen subjektiivinen kokemus ja mielipide. Miksi siis en pysty olemaan aikuinen ja ohittamaan. Ohitanhan niin monet muutkin asiat maailmassa sellaisella tietynlaisella suvereeniudella ”grace” armolla ja ajatuksella et voihan asioista noinkin ajatella.

Toisaalta, jokainen meistä kai haluaa ajatella niitä omia valintojaan jotenkin järjellisinä ja toisen ihmisen negatiivinen kriittinen suhtautuminen herättelee pohtimaan omaa valintaansa ja miettimään voisiko asita olla toisinkin. Toisaalta onko sillä mitään väliä mitä muut on mieltä? Ei kai. Mun on kuitenkin hyvä olla näin.

Mun vaan tekee ihan hirveesti mieli sanoa et toinen on ihan väärässä ja ymmärtänyt kaiken aivan väärin. Tekee mieleni niin paljon, että yritän tunkea nyrkkiä suuhun ja vaientaa itseni, mutta silti se ääni yrittää tunkea esiin sieltä nyrkin takaa... Onko se siksi että tämä maa on ollut niin hyvä meille? Niin ystävällinen ja armollinen, että mun on vaikeeta kuulla siitä pahaa sanaa? Myönnänhän mä että täällä on huonojakin puolia ja omat hulvattomuutensa, mutta eikö näin ole kaikkialla? Koskaan en vielä ole käynyt siellä täydellisyyden paratiisissa. Miksi suomalainen olisi viisaampi, kauniimpi, älykkäämpi tai parempi kuin amerikkalainen sisarensa? Miksi suomalainen tapa toimia olisi se ainoa oikea? Ehkä se on se, että jos ei ole tullut jäädäkseen, ei tarvitse sopeutua ja kasvaa kiinni. Voi keskittyä arvioimiseen ja arvostelemaan ilman että jatkaisi matkaansa payöriteltyään kertaalleen silmiään ja kohautettuaan olkapäitään – voihan sen näinkin tehdä. Jos ei ole tullut jäädäkseen voi odottaa lähtöä, olla menossa ja odottaa. Ei tarvitse rakentaa siihen paikalleen.

Mä myönnän olevani amerikkalainen. Sehän lukee jo passissakin. Kun poistun maasta, otan mukaan tämän asiakirjan ja kun menen Suomeen, menen Suomeen tällä samalla asiakirjalla. Mulla ei ole voimassaolevaa Suomen Passia. Mä olen amerikkalainen ja tykkään siitä et meillä on kolme vessaa ja iso makuuhuone ja kaksi autoa ja kokolattiamatto. Mä tykkään mun kuorma-auton kokoisesta avolavastani ja siitä et se sutii ja kulkee kovaa. Mä kuuntelen Countrymusaa ja syön ihan mieluusti hampurilaisen. Mä olen niin amerikkalainen että vähemmän amerikkalaista oksettaa.



Ja se äitiys, ja ne äidit... oman äitiyteni myötä olen löytänyt toisia äitejä. Tosia, jotka paitsi että ovat samassa elämäntilanteessa, ovat osoittautuneet myös kultaakin kalliimmiksi ystäviksi. Ihmisiksi jotka ymmärtää jo puolesta sanasta mistä itse puhuu. On ne ihmiset jotka kohtasin M:n ollessa vauva. Niistä ihmisistä kasvoi meidän pojille muun muassa kummivanhemmat, ihmiset joiden kanssa haluan jakaa elämäni. T:n odotuksesta kasvoi oma ryhmänsä ihmisiä, muita saman läpikäyneitä. Oman lapsensa kuolemalle antaneita äitejä. Ja sitten pojat. En olisi hengissä ilman kanssasisariani, niitä jotka oikeasti, rehellisesti ja tosissaan ymmärtää ettei monikot ole sama asia kuin lapset pienellä ikäerolla tai ettei siinä saa kahta yhden hinnalla vaan kaiken kaksinkertaisena, myös kaupan kassalla. Miten olisinkaan pärjännyt ilman näitä äitiyden mukanaan tuomia ystäviä, niin täällä kuin Suomessakin. Älköön kukaan siis koskaan aliarvioiko vertaistuen arvoa – mun elämässä kun se ainakin on täysin mittaamaton.

Ja se äitiys. Mä olen ammattiäiti. Mä en käy ”töissä”. Olen kotona jo viidettä vuotta... kohta alkaa kuudes. Leivon ja keitän ja leikin – en kauheesti jaksa kyllä leikkiä - ja laulan ja askartelen. Mun aikuiskontaktit on muita vanhempia – äitejä. En tapaa muodikkaita citytyyppejä vaan rapaannun leikkipuistossa tai lasteni pyyhkiessä nenänsä mun vaatteisiin. En osta sellaisia vaatteita joita ei voi pestä pesukoneessa. Osaan lasten rokotukset ulkoa ja tiedän mitä ne on sairastaneet ja koska. Tiedän autismista enemmän kuin on tarpeen ja pystyn itsekin toimimaan lapseni fysioterapeuttina tai toimitaterapeuttina ja osaan jäljitellä puheterapeutin äänenpainoja lukiessani lapsille tai kysyessäni kysymyksiä. Mä olen ammattiäiti. Niin, ja olen ylpeä siitä.


6 kommenttia:

  1. Amerikkalainen ammattilaisäiti :) Ihana titteli ja täyttä totta.

    Mä tykkäsin isosti amerikasta ja toivon, että jos ja kun miehen pitää lähteä ulkomaankomennukselle, niin tultais sinne jenkkeihin.

    Mua aina huvittaa, kun nykyinen Nykin kummisetä aina herjasi amerikkalaisista ja niiden/teidän kulttuurista ja sit kun se muutti sinne, niin alkoikin parjata Suomea ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, tulkaa tänne!!!! Se olis aivan mahtia :)

      Poista
  2. Sä olet sopeutunut sinne ja se onkin ihan luonnollista, koska olet asunut siellä vuosia. Jos kokisit amerikkalaisen elämäntavan (voiko tollasta ees sanoa, aika yleistävää, koska onhan Yhdysvalloissa, kuten kaikkialla, lukuisia tapoja elää) huonona ja ahdistavana ehkä miettisit paluuta Suomeen tai jonnekin muualle tai sitten elämä olis vaan aika ikävää.

    Se tai ne, jotka ovat juuri muuttaneet peilaavat kaikkia asioitaan niihin tuttuihin totuttuihin asioihin Suomessa. Oma lähiympäristö, elinympäristö on tosi tärkee ja se on iso mullistus, kun se muuttuu, vielä isompi, kun se tapahtuu aivan uudessa maassa, josta ei tunne ihmisiä, eikä monia tapoja ja käytäntöjä.

    Sit myös ihmiset peilaavat itseään muihin ihmisiin. Miks sua ärsyttää se toinen, kolahtaako jokin sen juttu suhun, koska näet siinä jotain itsestäsi? En voi tietää. Vai onks se enemmmän sitä, että ehkä koet, että se arvostelee sun kotimaata ja sun kotimaan käytäntöjä, jotka poikkeavat sen toisen kotimaan käytännöistä, sen maan käytännöistä, joihin se toinen on tottunut ja juurtunut. Juuret kotimaahan on usein aika vahvat ja siksi kotimaan asiat ja tavat on paljon parempia kuin muiden, vaikka kaikessa on kääntöpuolensakin.

    Ärsytyksen tunteet muissa on kyllä siitä hyvä juttu, että sitä kautta voi huomata ne kohdat, joita voi itsessään kehittää ja oppia sitä kautta aivan uusia juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anni, fiksusti olet kirjoittanut ja paljon olen tätä asiaa pohtinut.

      Mulle kai loukkaavinta on se että mä koen sen kirjoittajan jotenkin epärehelliseksi. Samalla sit se yleistäminen ja tasapäistäminen. Mä ymmärrän sen ihmiseltä joka ei täällä ole käynyt ja muodostaa käsityksensä lehdistä, uutisista ja telkkarista. Mutta että sellainenkin joka asuu täällä ja on jo asunut useamman vuoden haluaa "syyllistyä" siihen samaan.

      Poista
  3. Pakko tähän nyt on jotain vastata, varsinkin kun itse annoit linkin tänne blogiisi :)

    Mun tarkoituksena ei oo ikinä ollut olla negatiivinen tai vaan kaivaa esiin kaikkea huonoa. Jotenkin se vain kehkeytyi sellaiseksi, että kirjoitan näistä ilmiöistä jotka on itselleni tullut täällä yllätyksenä. Asioista, joita ei näe telkkariohjelmissa. Aluksi se oli maahanmuuttajan päiväkirja, sitten siitä tuli julkisempi ja keskityin päiväkirjamaisuuden sijaan näihin eroavaisuuksien kuvailemiseen. Blogi ei ole koko totuus. Se on pinnallinen ja yrittää olla humoristinen.

    Blogia lukee mm. mun vanhemmat ja muut sukulaiset ja on asioita mitä en halua selitellä jälkeenpäin.

    Jos sanon, että asia X on täällä hassusti, eihän se mitenkään tarkoita sitä, etteikö se voisi olla hassusti kaikkialla muualla, myös Suomessa. Tai jos sanon, että jokin asia tehdään täällä eri lailla kuin Suomessa, niin ei se nyt automaattisesti tarkoita sitä, että se olisi täällä huonommin. Sitä paitsi oli paljon syitä miksi me muutettiin Suomesta pois, ne nyt vaan ei ole tuon blogin aihe, joten siksi en kirjoita niistä. En edes tunne enää peilaavani kaikkea Suomeen, mutta eikö se ole kuitenkin vain luonnollista, koska se nyt vaan sattuu olemaan se toinen vertailukohta, jonka tarkemmin tunnen? Toki voisin verrata myös perheemme kolmanteen kotimaahan, mutta se olisi sitten taas ihan oma bloginsa kokonaan.

    Tästä äitiysasiasta on myös pakko vielä vähän sanoa sen verran, että tarkoitukseni ei ole ikinä ollut vähätellä tai arvostella toisten ihmisten valintoja ja elämäntapaa. Jos olen sanonut, että minusta tuntuu, etten osaa jäädä kokopäiväisesti kotiäidiksi, olen yrittänyt sillä tarkoittaa, että olen nähnyt niin monen muun äidin tekevän sen niin paljon luontevammin, että pelkään vaan epäonnistuvani surkeasti. Osa-aikatyössä käyvän äidin rooli tuntuu itselleni luontevammalta, mutta eihän se tarkoita että mielestäni kaikkien tulisi tehdä niin. Elämä ja vanhemmuus on täynnä valintoja ja tämä on ehkä vaikein tähän mennessä eteeni tullut valinnanpaikka. (Muuten se "ammattiäiti"-sana oli tarkoitettu kunniottavaksi termiksi. Kun katselen vierestä tai luen (esim. nyt tästä sun blogista) miten luontevasti toiset luovii tässä äitiyskaaoksessa, tuntuu että muut on saaneet tähän jonkun koulutuksen ja itse olen vain aloitteleva amatööri.)

    Vertaistuen ja äitiystävien löytyminen onkin ollut tässä ehkä vaikeinta (ja myös yksi asia mitä en henkilökohtaisuuden vuoksi ole kovasti puinut blogissa). Ystävyyssuhteiden solmiminen ja itseni esille tuominen on ollut minulle aina vaikeaa. Äidin rooliin kasvaminen on ollut minulle vaikeaa. Lapsen hoidon vaativuus on tullut mulle jos ei nyt yllätyksenä niin ainakin jonkinasteisena hämmennyksenä. Toki esim. sun tekstejä lukeneena nolottaa sanoa, mutta olen ollut viimeisen vuoden henkisesti (ja välillä fyysisestikin) todella väsynyt. Siksi äitiryhmiin "sukeltaminen", jo valmiiden ystävyyssuhteiden keskelle, on ollut mulle vaikea paikka. Juuri kuvailemiaisi elämänmittaisia ystävyyssuhteita kadehdin, olet onnellinen kun olet paikkasi yhteisössä löytänyt. Itse jatkan edelleen etsimistä…

    Sovitaanko, että blogit on vaan blogeja eikä tehdä ihmisistä sen suurempia päätelmiä ihan vaan sen perusteella mitä ne sattuu internetiin kirjoittamaan? Mukavaa joulunaikaa!

    VastaaPoista
  4. Pitäiskö mun nyt ymmärtää että sun blogi on fiktiota? Mä jotenkin vaan ajattelin että se on sun, vähintäänkin jonkin tasoista arjen realismia ja silloinhan on aika selvää että muodostan kirjoitustesi pohjalta kuvan sinusta ihmisenä.

    Muodostaakseen ystävyyssuhteita ihmisen pitää olla valmis antamaan jotakin itsestään, olemaan aito ja rehellinen JA avoin sille että ihmiset on erilaisia. Silloin kun me aikanaan tänne muutettiin en tuntenut ketään. Alkuun tutustuin suomalaisiin, sitten muihin muunmaalaisiin, kolmanneksi muualta tulleisiin jenkkeihin ja viimeisenä vasta paikallisiin ihmisiin. Seattle Nice ei ole mikään vitsi.

    Äitiys ei liene kenellekään helppoa ja olisin ihan aidosti huolissani jos joku kertoisi olevansa täynnä virtaa ja elämänsä kunnossa esikoisensa ensimmäisen vuoden aikana. Ensimmäinen lapsi on kai kaikille se harjoituskappale äitiyteen oli se vaiva sitten kuinka helppo tai vaikea tahansa. Tottakai sä olet väsynyt.Kaikki äidit on ja jossakin vaiheessa senkin tosiasian sisäistää että väsymyksestä on nyt vaan tullut osa sitä omaa elämää.

    Hyvää joulua teillekin!

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.