amerikkalainen

Mikä siinä niin ärsyttää...

Mä olen nyt pari päivää lukenut sitä blogia ja pohtinut tätä asiaa monesta näkövinkkelistä ja syvemmältäkin. Olen seissyt sen ”peilin” edessä ja miettinyt kertooko se oma tunnereaktio omasta keskeneräisyydestä, itsekeskeisyydestä, suvaitsemattomuudesta vai jostakin ihan muusta. Olen miettinyt miksi se ylittää mun ärsytyskynnyksen ja minkä takia se herättää mussa voimakkaita tunteita. Sehän on vaan blogi. Vain yhden ihmisen subjektiivinen kokemus ja mielipide. Miksi siis en pysty olemaan aikuinen ja ohittamaan. Ohitanhan niin monet muutkin asiat maailmassa sellaisella tietynlaisella suvereeniudella ”grace” armolla ja ajatuksella et voihan asioista noinkin ajatella.

Toisaalta, jokainen meistä kai haluaa ajatella niitä omia valintojaan jotenkin järjellisinä ja toisen ihmisen negatiivinen kriittinen suhtautuminen herättelee pohtimaan omaa valintaansa ja miettimään voisiko asita olla toisinkin. Toisaalta onko sillä mitään väliä mitä muut on mieltä? Ei kai. Mun on kuitenkin hyvä olla näin.

Mun vaan tekee ihan hirveesti mieli sanoa et toinen on ihan väärässä ja ymmärtänyt kaiken aivan väärin. Tekee mieleni niin paljon, että yritän tunkea nyrkkiä suuhun ja vaientaa itseni, mutta silti se ääni yrittää tunkea esiin sieltä nyrkin takaa... Onko se siksi että tämä maa on ollut niin hyvä meille? Niin ystävällinen ja armollinen, että mun on vaikeeta kuulla siitä pahaa sanaa? Myönnänhän mä että täällä on huonojakin puolia ja omat hulvattomuutensa, mutta eikö näin ole kaikkialla? Koskaan en vielä ole käynyt siellä täydellisyyden paratiisissa. Miksi suomalainen olisi viisaampi, kauniimpi, älykkäämpi tai parempi kuin amerikkalainen sisarensa? Miksi suomalainen tapa toimia olisi se ainoa oikea? Ehkä se on se, että jos ei ole tullut jäädäkseen, ei tarvitse sopeutua ja kasvaa kiinni. Voi keskittyä arvioimiseen ja arvostelemaan ilman että jatkaisi matkaansa payöriteltyään kertaalleen silmiään ja kohautettuaan olkapäitään – voihan sen näinkin tehdä. Jos ei ole tullut jäädäkseen voi odottaa lähtöä, olla menossa ja odottaa. Ei tarvitse rakentaa siihen paikalleen.

Mä myönnän olevani amerikkalainen. Sehän lukee jo passissakin. Kun poistun maasta, otan mukaan tämän asiakirjan ja kun menen Suomeen, menen Suomeen tällä samalla asiakirjalla. Mulla ei ole voimassaolevaa Suomen Passia. Mä olen amerikkalainen ja tykkään siitä et meillä on kolme vessaa ja iso makuuhuone ja kaksi autoa ja kokolattiamatto. Mä tykkään mun kuorma-auton kokoisesta avolavastani ja siitä et se sutii ja kulkee kovaa. Mä kuuntelen Countrymusaa ja syön ihan mieluusti hampurilaisen. Mä olen niin amerikkalainen että vähemmän amerikkalaista oksettaa.

Ja se äitiys, ja ne äidit... oman äitiyteni myötä olen löytänyt toisia äitejä. Tosia, jotka paitsi että ovat samassa elämäntilanteessa, ovat osoittautuneet myös kultaakin kalliimmiksi ystäviksi. Ihmisiksi jotka ymmärtää jo puolesta sanasta mistä itse puhuu. On ne ihmiset jotka kohtasin M:n ollessa vauva. Niistä ihmisistä kasvoi meidän pojille muun muassa kummivanhemmat, ihmiset joiden kanssa haluan jakaa elämäni. T:n odotuksesta kasvoi oma ryhmänsä ihmisiä, muita saman läpikäyneitä. Oman lapsensa kuolemalle antaneita äitejä. Ja sitten pojat. En olisi hengissä ilman kanssasisariani, niitä jotka oikeasti, rehellisesti ja tosissaan ymmärtää ettei monikot ole sama asia kuin lapset pienellä ikäerolla tai ettei siinä saa kahta yhden hinnalla vaan kaiken kaksinkertaisena, myös kaupan kassalla. Miten olisinkaan pärjännyt ilman näitä äitiyden mukanaan tuomia ystäviä, niin täällä kuin Suomessakin. Älköön kukaan siis koskaan aliarvioiko vertaistuen arvoa – mun elämässä kun se ainakin on täysin mittaamaton.

Ja se äitiys. Mä olen ammattiäiti. Mä en käy ”töissä”. Olen kotona jo viidettä vuotta... kohta alkaa kuudes. Leivon ja keitän ja leikin – en kauheesti jaksa kyllä leikkiä - ja laulan ja askartelen. Mun aikuiskontaktit on muita vanhempia – äitejä. En tapaa muodikkaita citytyyppejä vaan rapaannun leikkipuistossa tai lasteni pyyhkiessä nenänsä mun vaatteisiin. En osta sellaisia vaatteita joita ei voi pestä pesukoneessa. Osaan lasten rokotukset ulkoa ja tiedän mitä ne on sairastaneet ja koska. Tiedän autismista enemmän kuin on tarpeen ja pystyn itsekin toimimaan lapseni fysioterapeuttina tai toimitaterapeuttina ja osaan jäljitellä puheterapeutin äänenpainoja lukiessani lapsille tai kysyessäni kysymyksiä. Mä olen ammattiäiti. Niin, ja olen ylpeä siitä.