Siirry pääsisältöön

parisuhteellisuusteorioita


Lomat on meidän perheessä viimeaikoina menneet penkin alle. Kesällä mä sairastuin ja ne uimarantakeikat ja kivat retket jäi haaveiksi. Ei nähty ketään, ei menty mihinkään, ei tehty mitään. Mä lepäilin pihalla tulissa ja lauma sai tyytyä leikkimään siinä ympärillä. Nyt joululomalla piti mennä luistelemaan ja vuorille pulkkamäkeen ja eläintarhaan ja... vaan kuinkas sitten kävikään. Me ollaan sairastettu oikeastaan koko aika. Pakkolepo on tehnyt hyvää kaikille, mutta ne suunnitelmat jäi nyt vaan suunnitelmiksi. Telkkaria on katsottu enemmän kuin laki sallii ja leikitty yhdessä ja leivottu ja vaan oltu. M on nukkunut hyvin ja aamulla pitkään - no, 7:40 lienee ollut paras suoritus, vaan perheessä jossa vuosia herättiin ennen kuutta se ON pitkään  -  eilen tosin sen piti purkaa stressiä edellisen päivän lastenhoitajasta ja poikien sairastaessaan saamasta ylimääräisestä huomiosta ja pakkolevosta ja... molemmat lastenhuoneet yläkerrassa täyttyivät stressijonoista... eläimiä, autoja, pelikortteja, junia, nukkeja... jonossa. Mieluummin jonoja kuin kiukkua ja raivoa.



Tuntuu että lähistöllä on parisuhdekriisejä siellä täällä. Yhdellä enemmän kuin toisella mutta aika monella kuitenkin. Tuntuu jotenkin nololta että meillä eletään tavallaan sellaista seesteistä aikaa. Eihän tää nyt mikään romantiikan kehto ole, mutta just nyt meillä on kaikki hyvin – L:llä ja mulla. Me jotenkin vaan ollaan vakaalla pohjalla eikä siihen asiaan tarvitse uhrata niin kauheesti ajatuksia. Meillä on hyvä olla yhdessä eikä kumpikaan kipuile. Parisuhdetta hoidettiin torstaina kahdeksan tuntia. Ei me vakavia puhuttu, eikä edes pohdittu parisuhteen tilaa. Vietettiin kuitenkin aikaa yhdessä ja naurettiin ja meillä oli kivaa eikä kummankaan tarvinnut pakoilla toista mihinkään. Tammikuussa – sehän alkaa jo ens viikolla – me ollaan varattu viikonloppu ihan kahdestaan. Mennään Kanadaan kahdeksi yöksi ja mä salaa koko ajan pelkään et meidän lastenvahtiperhe peruu syystä tai toisesta... siksi siis vaan kuiskailen ihan hiljaa tästä aiheesta. Vuosi sitten oltiin kahdestaan viikonloppu Oregonissa ja se oli niin kertakaikkisen mukavaa ja ihanaa et oon koko vuoden haaveillut siitä ja muistellut kaihoten aamiaisia kahvilassa ja päivällisiä ilman et pitää siinä samalla säätää kolmen lapsen kanssa ja nukkumista ja autossa olemista ilman M:n katkeamatonta kiukuttelua ja...

On meillä kipuiltu. Ensin minä aikanaan ihan avioeron partaalle, se oli sellainen isompi sotku jota en muilta osin kadu kuin siltä miten paljon sen on täytynyt loukata L:llää. Sitä kadun ja siitä olen pahoillani, muuten se varmasti oli mun oman kasvun kannalta tärkeetä.  Omalla vuorollaan kipuili ja kasvoi L. Vauvavuosi on ollut yhtä kipuilua. Riitaa ja itkua ja astioiden heittelyä. Rumia sanoja ja rammassa parisuhteessa raahautumista. On me saatu osamme ja varmaan taas jatkossakin saadaan osamme kivuista ja tuskasta ja kovasta työstä. Mutta just nyt, kun niin moni muu tuntuu olevan suossa, me saadaan seistä vakaalla maalla.

Ehkä siihen vaikuttaa ne kohta kaksikymmentä yhteistä vuotta, tai se että molemmat on jo vähän kerinneet elämää nähdä, tai ne kaikki yhdessä läpi eletyt ja koetut asiat... kaikki kai yhdessä, asioiden summana. Kumpikaan ei hötkyile ja on oppinut pitämään suunsa kiinni siinä missä ennen olisi sanonut. Kyllähän me nahistellaan, kuuluuhan se asiaan, mutta se nyt on sellaista nahistelua ja arjen napinaa – ohimenevää eikä loukkaavaa. Kodin Kuvalehden kolumnisti kirjoitti ettei parisuhteessa saa käyttäytyä huonosti. No missä sitten saa? Mun mielestä se on suurin kunnianosoitus toista ihmistä kohtaan, se että saa ja voi käyttäytyä myös huonosti ja saada anteeksi ja jatkaa matkaa – yhdessä.

Joku viisas – oisko ollut mun suuri idoli Jari Sinkkonen – sanoi että avioero alle kuusivuotiaitten lasten vanhemmilta pitäis kieltää. Ei lasten takia, vaan siksi et parisuhde hakee uomaansa pienten lasten kanssa ja siihen kuuluu kriisit ja kipuilut ja liian moni eroaa ihan turhaan. Vasta kun lapset on isompia voi sanoa onko se ero nyt ihan oikeesti tarpeellinen ja välttämätön. Vasta siinä vaiheessa tietää oliko kyse pienistä lapsista ja sen aiheuttamasta stressistä parisuhteeseen vai ihan oikeista ongelmista siinä itse parisuhteessa. Sen jälkeen mä olen yrittänyt ajatella et tää aika on meille molemmille rankkaa ja pysähtyä miettimään inhoanko mä L:llää vai mun lapsia vai mun elämää yleensä vai ehkä vaan tätä ajanjaksoa kun kaikki on vaikeeta ja jossakin vaiheessa ja voimat loppui jo viis vuotta sitten.


Kommentit

  1. peukut tälle jutulle!

    Parisuhteessa on hyvä olla - silloin kun on saanut kasvaa kahdestaan, yhdessä ja yhteen.
    Ollaan moneen kertaan tätä juteltu miehen kanssa: kun ne kaikki keskenkasvuiset tempoilemiset on tempoiltu ja rankat vauvavuodet eletty läpi. on niin hyvä olla!

    Ja tuo jos mikä on totta: vauvavuodet (pikkulapsivuodet?) ovat rankkoja: silloin pitääkin elää vähän säästöliekillä parisuhteessa, jotenkin pysytellä pinnalla?

    Sitä paitsi: romantiikka ja arkirakkaus ovat ihan kaksi eri asiaa, ainakin mun mielestäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, romantiikka ja arkirakkaus on munkin mielestä ihan eri asiat ja näistä kahdesta jos pitäis valita, valitsisin ihan ehdottomasti sen arkirakkauden. Kynttilöitä kun voi sytytellä kuka vaan tai kantaa ruusupuskia kotiin tai... mutta tosirakkautta on jaksaa elää rinta rinnan sitä arjen härdelliä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi