Siirry pääsisältöön

rehellisyydestä ja vanhemmuudesta


Mä oon viikonlopun miettinyt oikeastaan kahta asiaa... ei silleen miettimällä, miettimällä vaan ne vaan on olleet siellä taka-alalla hautumassa hiljalleen kaiken muun ohessa. Olishan se kyllä hienoa jos vaan vois istuutua miettimään ja puntaroimaan asioita kuin Sokrates.

Tätä blogia lukee moni ystävä, tuttava, tuntematon ja sit sukulaiset... tuntemattomat on tuntemattomia, mutta ne kaikki muut tossa listassa on niitä jotka kukin omalla tavallaan vaarantaa sen rehellisyyden. ne altistaa mun kirjoittamisen latteuksille ja asioiden kaunistelulle. Mä yritän tietoisesti siis välttää edellämainittuja ja kirjoittaa ennen kaikkea rehellisesti ja joskus ronskistikin, yhtäaikaa unohtaen ja muistaen lukijat. Vältän sellaista kevyttä puhelinkeskustelun omaista päiväkirjamaisuutta – ”sit tehtiin sitä ja tätä ja kivaa oli ja lapset oli vähän vilkkaita” – sen sijaan yritän kertoa minkälaista se oikeesti oli ja mitä MUN korvien välissä liikkuu, mitä meille ja mulle kuuluu ihan oikeesti – pysyä rehellisenä itselleni. Mun tavoite on myös nähdä se tahaton komiikka joka meidän elämään väistämättä liittyy... niin kuin se kun L eilen lainas mun huulirasvaa kovasti sitä kehuen, kunnes mä kerroin sille et se on huulipuna, tai siis värillinen huulihoide – en oo pitkään aikaan nauranut samalla tavalla, kaksinkerroin ja vedet silmissä.

Tähän yllämainittuun rehellisyyteen liittyy myös se toinen ajatus, pelko oman vanhemmuuden rikkoutumisesta. Ihminen – tai ainakin mä – haluaa olla ennemmin vahva kuin heikko. On helpompaa sanoa et kyl mä pärjään ja et kaikki on hyvin ja et mä jaksan... Vaikeeta on tunnustaa edes itselleen, että on hetkiä joina tuntuu etten jaksa enää välittää, mä haluun vaan olla rauhassa – edes hetken. Jos se tarkoittaa sitä et noi istuu katsomassa telkkaa kolme tuntia tai et ne on yläkerrassa hajautettuna erihuoneisiin tai et ne tyhjentää ruokakaapista keksit napaansa, niin olkoon.

Niin kuin aina ja kaikessa mä haluan olla hyvä. En siis ystävällinen hyvä, vaan suorittaja hyvä. Mä haluan olla hyvä vanhempi, enkä ainakaan joutua nöyrtymään ja myöntämään, et on aikoja jolloin oon kaukana, kaukana omista vanhemmuuden standardeistani... oon heikko ja äsynyt, ei kai kukaan jaksa vaan antaa. Joskus pitäis saadakin. Saanhan mä, saan haleja ja pusuja ja hymyjä ja aika ehdotonta rakkauttakin... mutta kun sekään ei aina riitä. Kun oikeesti tekee mieli pahoinpidellä omat lapsensa, kun oikeesti tuntuu siltä ettei kestä niitä enää hetkeäkään.

En pahoinpitele ja kyllähän mä kestän, aina sitä löytyy vielä vähän lisää voimaa... sen verran et selviää aamusta iltaan, edes pienissä erissä. Ja rakastanhan mä, ei siitä ole kyse. Musta vaan tuntuu aina välillä et mä tukehdun tähän sekamelskaan ja itken ja kiukuttelen kuin se kaksvee tai M... mikä helvetti siinäkin on et saatiin tällainen paketti? Kolmessa ihan tavallisessakin olis ollut ihan tarpeeksi, jopa kahdessa.

Ja kun ne kolme on vielä niin erilaisiakin, siis keskenään, hidas ja nopee ja M... K ja M on vaarallinen yhdistelmä, sen oppi L:kin tänä viikonloppuna ja lopulta se vannoi ettei ota niitä kahta yhdessä enää ikinä mihinkään. Ne ruokkii toisiaan, eikä se tosiaan ole kaunista katsottavaa... ei oo kerta tai kaks kun oon nieleskellyt itkua kaupan kassajonossa niitten kahden kanssa, olen kaivannut sitä kylttiä jossa lukee ”Anteeksi, lapseni on epäkunnossa, huolto yrittää keksiä korjausmenetelmää”. On kauhee tunne tajuta ettei oli minkäänlaista otetta omiin lapsiin, ettei mulla ole mitään keinoja hallita niitä, olla totaalisen avuton ja kädetön. Mikään normaali keino ei toimi kun toinen on autisti ja toinen totaalisen hyperaktiivinen... toiselta puuttuu sosiaaliset rajat kokonaan ja toinen ei ymmärrä miten tämä yhteiskunta toimii, se ei osaa ottaa muita huomioon, se ei osaa hävetä tai olla pahoillaan, se ei aidosti välitä. Siinä että oma lapsi juoksee päin ventovieraita ihmisiä halatakseen niitä ei oikeesti ole mitään söpöä, se on kauheeta.
Mä siis mietin voinko mä mennä rikki? Voiko se vanhemmille annettu suojelemisen ja välittämisen ja hoivaamisen mekanismi mennä rikki? Voiko se?

En mä oo epätoivoinen, tänään on itseasiassa ollut ihan hyvä aamu, paitsi et on jo käyty lääkärissä ja... mut kuitenkin hyvä päivä. Nää pohdinnat vaan täytyy uskaltaa pukea sanoiksi ja kirjoittaa ulos – jo se helpottaa omaa oloa ja näistä vuodatuksista syntyy uutta voimaa. Tahtoa jaksaa, pyytää apua ja yrittää löytää niitä uusia keinoja.




Kommentit

  1. Hieno piparitalo, hyvä teidän tiimi!!

    Mä veikkaan, että kaikilla on näitä tuntemuksia. Ja on rohkeaa myöntää ne. Uskon että meidän sukupolvi muuttaa käsityksen siitä, että kaikki ei välttämättä ole hyvin silloin, kun ongelmista ei kuulu mitään. USkon että on armollisempaa itselle tunnustaa aina välillä olevansa väsynyt ja tympääntynyt omiin lapsiinsa jne. Mutta onneksi niitä ilonaiheita on niin paljon, että loppupeleissä ollaan kaikki voitonpuolella. Eihän kukaan kai ajattelekaan, että elämän pitää olla helppoa?

    Siinä tapauksessa jäisi lapset tekemättä ja koulut käymättä ja urapolut kulkematta. Mutta uskon, että sun selviytymisen ja jaksamisen kannalta olennaista on se, että iloitset arjesta ja nautit joka päivä (ainakin jossain vaiheessa;). Ei me voida odottaa, että "sitten eläkkeellä", kun ei kukaan tiedä päiviensä lukumäärää. Ja siksi on ensiarvoisen tärkeää nauttia nykyhetkestä. Vaikkakin vain siksi, että se on kohta historiaa ja tämäkin "vaihe" on kohta selätetty.

    Ei taida olla päätä eikä häntää mun kirjoituksessa, mutta sen haluan sanoa, että rohkea ja viisas nainen sinä kyllä olet <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johan mä olisin pistänyt rukkaset naulaan jo aikaa sit jos olisin edes kuvitellut et pääsen helpolla tässä leikissä... joskus vaan tuntuu siltä ettei se oma taitotaso kertakaikkiaan vaan riitä.

      Ja ihminen on vielä jotenkin niin hassusti rakennettu että vähintäänkin jokaisena aamuna mä olen yhtä ilahtunut näistä kolmesta ja useimmiten vielä pitkin päivääkin.

      Poista
  2. SF:n huulivoide = se naurussa kieriskelevä hymiö. Oma mies just etsi huulirasvaa, pitänee antaa senkin koittaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen koklaamaan! Mua hymyilyttää vieläkin ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi