Siirry pääsisältöön

aamiaisella - YKSIN!


Mulla meni noin puolisen tuntia ymmärtää, että mullahan on edessä suorastaan täydellinen aamu... L on flunssassa ja päätti jäädä kotiin, ja kun mä pääsin sen tosiasian ylitse et mulla oli kakskytminsaa aikaa saada vaatteet päälle ja itseni ja O ulos ovesta ja M:n päivän jutut valmiiksi mä ymmärsin et mulla on edessä myös kaksi kokonaista tuntia ilman yhtään lasta... odotushuone vaihtui kahvilaan ja jos nyt ei tyylikkääseen, niin ainakin nautinnolliseen aamiaiseen ihan omassa rauhassa... minä ja kahvi ja tietokone!

Kun mä vähän vaille kymmenen meen hakemaan O:n Klinikalta mun tekis mieli karata kaksin sen kanssa  vielä moneksi tunniksi nauttimaan elämästä vain yhden lapsen kanssa... mennä kotiin vasta illalla tai huomenna tai joskus. Muistan silloin kun M syntyi, tai oikeastaan se aika ennen kuin pojat syntyi tai olin niin raskaana et elämä oli pelkkää kärsimystä... musta oli kummallista ettei joku halunnut olla oman lapsensa kanssa. Mä halusin olla M:n kanssa, se tarvitsi mua ja musta oli ihanaa olla siinä... ihanaa mennä ja tehdä yhdessä asioita. Ei me tarvittu omaa aikaa, eikä kahdenkeskeisiä illallisia kynttilänvalossa... meillä oli M ja M tuli mukaan, aina ja kaikkialle. Sit se muuttui, niitä olikin kolme ja kolmen tarpeet. M:n erilaisuus oli käsinkosketeltavampaa ja mä en enää voinutkaan olla olemassa vain ja ainoastaan sitä varten... tuli hetki kun aloin ymmärtää kaikkia niitä vanhempia jotka vaan halus pois – ruokakauppaan, roskikselle, vaatekomeroon... ihan sama, kunhan ne lapset ei oo siellä ja saa olla ihan yksin ja ihan hiljaa.

Mä oon kateellinen niille joilla on ne isovanhemmat tai sedät tai tädit tai kummit tai... sellaiset jotka hoitaa niitten lapsia. Päästää ne lomalle kahdestaan tai leffaan tai ravintolaan tai... mä en oo ihan varma ymmärtääkö kaikki ne ihmiset mitä niillä on. Ei se oo multa pois, mutta silti mä oon kateellinen... mulla on lastenhoitaja rahaa vastaan, tai sit on hätätilanneihmiset joilla itsellään on sama tilanne ja jotka vaan on niin ystävällisiä et auttaa meitä jos on hätä. Niillä on kuitenkin myös ne omat lapset ja omat menot ja... Olisko meidän tilanne toisenlainen jos oltais Suomessa? L:n faija varmaan ottais näitä mielellään välillä ja anoppi vois ehkä ottaa yhden kerrallaan, oma mutsi vain jos sillä olis sellainen hetki et se haluais leikittää niitä, ei silloin kun meillä olis tarve tai menoa tai... se on nähty jo täällä. Me saatiin aikanaan vuosisadan riita aikasiks siitä et se oli luvannut hoitaa M:aa sillä aikaa kun me mentiin tekemään kaupat meidän talosta... kun se päivä tuli se haluskin mennä shoppailemaan broidin kanssa ja jäi lopulta hevosen kokoinen herne nenässä katsomaan M:aa kun me nyt ei tosiaan voitu ottaa lasta mukaan sinne kauppakirjantekotilaisuuteen, joka kesti useamman tunnin. Sen jälkeen ei olla sen varaan laskettu, mutta eipä se sen keikan jälkeen oo meillä käynytkään... siitä on nyt aikaa kolme vuotta.

Tää hetki tässä kahvilla on saanut mut löytämään joulumielen taas... selän takana on joulukuusi ja se tuoksuu autuaallisen ihanalta... ens viikolla on mun synttärit – mä olen tässä asiassa vieläkin lapsi, mä rakastan mun synttäreitä ja musta on kivaa olla taas vanhempi... ei ahdista, ei yhtään. Kohta on joulu... maanantaina haetaan kinkku ja laitetaan se suolaan, joululahjat on ostettu ja odottaa paketointia, mä hymyilen – tää aamu tuli tarpeeseen, kiitos L kun tulit kipeeksi!


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän