Siirry pääsisältöön

eilen


Mitä kulkee mielessä tänään... aamukahvia juodessa – taas – ja lasten melutessa jossakin taustalla. Tuokiokuvia eilisestä tai ehkä enneminkin ajatuksia jotka niistä hetkistä nousee.

Aamulla pieni tyttö ihmispaljoudessa, vieraassa paikassa, vieraitten ihmisten keskellä. Se painautuu muhun kiinni kaksin käsin hakien turvaa, kunnes mä löydän sille paikan lukea kirjoja – yksin ja hiljaisuudessa. Hetkeä myöhemmin me ollaan joulujuhlassa ja se samainen pieni tyttö painautuu kiinni tuoliinsa, yrittäen saada mahdollisen suuren osan kehostaan kosketuspintaan tuolinsa kanssa... mä muistutan sitä siitä, että pitää puhua niin ettei muut häiriinny. Kun ihmiset taputtaa esitysten jälkeen se peittää korvansa ja sanoo liian kovalla äänellä – ”too loud”. Oikeastaan ensimmäistä kertaa mä olin itse tilanteessa, jossa M:n erilaisuus ei jäänyt epäselväksi yhdellekään lähellä istujalle.

Myöhemmin se esiintyy iloisesti mun ryhmän lasten kanssa, M tykkää esiintyä. Sen jälkeen se ei enää peitä korviaan taputusten aikana, taputettiinhan sillekin kun se esitti. Samalla se ikäänkuin rakentaa itselleen sellaisen kuplan jossa on M ja minä. Sen kuplan sisällä se istuu kahvipöydässä kaikkien niitten vieraitten ihmisten ympäröimänä, hirveässä hälinässä – yksin -  ja on kuin paikalla ei olis ketään muuta. Sillä on keino pärjätä, mä olen ylpeä.

Illalla mä istun nojatuolissa pieni koira sylissäni, ei meidän Koira, vaan olen ystävän luona, ystävän nojatuolissa. Tästä pienestä otuksesta huokuu kiitollisuus siitä, että se on päässyt uuteen maailmaan... saanut ihan oikean kodin, rakkautta ja hyviä ihmisiä. Sen elämällä on ollut toisenlainen alku. Se on syntynyt jossakin roskiksen takana ja elänyt elämänsä ensimmäiset kuukaudet kadulla, taistellut selviytyäkseen. Enää sen ei tarvitse. On lämpöä, ruokaa ja rakkautta, vain ystävällisyyttä. Osaisipa itse olla samalla tavalla kiitollinen siitä mitä on saanut.

Siellä ystävän luona illalla, sellainen eläinkortti kehoittaa mua pitämään itsestäni parempaa huolta. Muistuttaa ettei kukaan voi keskittyä vain toisten hyvinvointiin menemättä itse rikki. Se neuvoo myös päästämään irti ristiriitaisista ja kuluttavaista ihmissuhteista. Sitä olen tämän syksyn harjoitellut. Ei ole helppoa päästää lopullisesti irti siitä ainoasta äidistään, minä opettelen.

Aamulla nousen viimeisenä ja kun viimein hiivin alkakertaan kohtaan maailman kauneimman näyn... mun omat ihmiset.


Kommentit

  1. ihmettelen ja ihailen sitä, että pikkuisellasi on jo nyt kyky (ja ilmeisen hyvä sellainen) käsitellä vaikeita tilanteita ja löytää keinoja selviytymiseen.
    Himppasen verran yliaistiva (mutta "tavis") kouluikäiseni ei siihen kykene aina vieläkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sillä tosiaan on aina ollut ihan hillittömän hyvä kyky selviytyä niissä tilanteissa itsessään ja purkaa vasta sit kotosalla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

koulushoppailua amerikan malliin (osa 1)

Silloin joskus kauan aikaa sitten… siis oikeesti kauan aikaa sitten olin aloittelemassa abivuotta Helsingissä. Kukaan ei puhunut mistään muusta kuin kirjoituksista ja ehkä yliopistosta. Siinä opinahjossa jota minä kävin oli silloin 80-luvun loppupuolella olemassa tasan yksi yliopisto. Ihan jokainen meistä oli jatkamassa opintojaan Helsingin Yliopistossa, sitten kun sinne joskus pääsisi. Ainakin siltä se silloin tuntui. Todellisuudessa moni jatkoi lukiosta Helsingin Yliopistoon, muutama piti välivuoden tai kaksi. Joku luki ensin itsensä yo-merkonomiksi, muutama haki lastentarhanopettajaopistoon ja kai kaksi uskalsi lähteä pois Helsingistä. He lähtivät Mikkeliin opiskelemaan MBA-tutkintoa.  Tänä syksynä oma tyttäreni aloittaa täällä viimeistä vuottaan high schoolissa. Oikeasti hän opiskelee pian jo toista vuotta collegessa ja tulee valmistumaan lukiosta kädessään myös Associates Degree. Associate's Degree on Yhdysvalloissa tarjottava kaksivuotinen korkeakoulututkinto, jota suoritetaa...

Oodi Julkiselle Opetukselle

Mikä jakaa ihmisiä enemmän kuin näkemys koulusta ja koulutuksesta? Täällä tiikeriäitien ja helikopterivanhempien luvatussa ihmemaassa, on tällainen suomalainen vanhempi, jonka mielestä lapset saa opiskella just mitä lystäävät (ainakin melkein) vähän kummajainen. Ei pelkästään kummajainen toisten vanhempien mielestä, vaan myös lasten ja nuorten silmissä. Outo on sellainen äiti, jonka lapsi voi ihan rauhassa valita valinnaisensa itse, opiskelkoon vaan teatterilavastusta tai keittämisen kemiaa. Kaikkea kannattaa kokeilla! Suomalaisen koulujärjestelmän kasvattina en koskaan oikeastaan edes harkinnut yksityiskoulua meidän lapsukaisille. Päinvastoin, huokaisin helpotuksesta kun kaksi kolmesta pääsi jopa kunnalliseen, ilmaiseen eskariin ja vain yhden eskarista jouduttiin maksamaan. Samoihin aikoihin opin myös ettei yksityiskouluilla ole täällä velvollisuutta järjestää erityisopetusta ja siksi moni yksityiskoulu viisaasti valitsee oppilaikseen ne joilla ei ole erityisen tuen tarvetta. Erikseen...

kuin Harry Potterissa

- Kävitkö kotona viikonloppuna? - Kävin, tulin eilen illalla takaisin. - Miltä sodan runtelemassa Portlandissa näytti? - Oli pelottavaa! Naapurissa oli vuohijoogaa ja donitsi kauppaan oli törkeä jono.  Naurua, mutta naurun takana asuu myös huoli.  - Joko kuulit mitä ”SE” sanoi tänään? - En lue enää uutisia, tulen liian vihaiseksi… tai surulliseksi. - En minäkään. Tai, eilen luin ja itkin. Päätin taas olla lukematta. - Joko otit Covid rokotteen? - Joo. Otin. Ostin samalla Tylenolia (parasetamolia) tukeakseni omaa sisäistä autistiani.  Seurue remahtaa nauruun opettajainhuoneessa ja tunnelma kevenee taas. Keskustelu siirtyy vesisateeseen ja syksyyn ja kissoihin.  Minä luen edelleen uutisia, luen niitä useammasta lähteestä, täältä ja Euroopasta. Luen liberaaleja ja konservatiivisia uutisia. Usein pudistelen päätäni ja huokaan, mietin että miten oikeasti voi olla näin hullua tässä maassa. Virnistän kun rauhanpalkinto menee sivu suun. Tuuletan opettajakolleegoiden kanssa, ...