Siirry pääsisältöön

mä haluun helpompia lapsia!


Mulla on kaksoset. Ihmisten mielissä kaksoset on kaksi ihmistä jotka on kopioita toisistaan niin ulkonäöllisesti kuin muutenkin, ja jos nyt ei ulkonäön ja/tai sukupuolen osalta niin pakkohan niitten on ainakin muuten olla samanlaisia – onhan ne kaksoset. Kaksoset juoksee karkuunkin samaan suuntaan ja tykkää samoista asioista ja jakaa kaverit ja kakkahädän... siis ne kuvitelmien kaksoset - ei meidän.

Tänään M:n ollessa fyssarilla mun oli madollisuus tarkkailla näitä kahta älypuhelimen kanssa ja siis kerrankin niin että kummallakin oli oma puhelimensa. K:lle puhelimen käyttö on helppoa ja se osaa ne Windows puhelimen perustoiminnot varmasti paremmin kuin sisarensa. Se pelaa pelejä ja kirjoittaa ja lukee ja... sitten on se veli. O:lle mä laitan puhelimen päälle sille ja avaan xylofonin. 30 sekuntia myöhemmin se on säheltänyt itsensä jo johonkin muualle ja kiljuu apua... avaan ilmapallopelin ja autan O:ta opettelemaan sen ilmapallojen puhkomisen... yhdellä sormella tökätään niitä palloja, yksitellen. Mä pidän sitä kädestä kiinni ja ohjaan sen yhden sormen liikettä, kun päästän irti ei touhusta tuu yhtään mitään... lopulta se oppii ja hihkuu riemusta ne kaksi tai kolme kertaa kun onnistuu tökkäämään liikkuvaa ilmapalloa – ne pallot siis liikkuu tosi hitaasti.

Päivä meni ihan mukavasti, tonne jonnekin kahteen saakka ja siitä alkoi alamäki... matkalla ulos Klinikalta pojat ensin jyräs ikäisensä nuoren neidin ketoon ja siinä sit seistiin vesisateessa ja pyydeltiin anteeksi ja autossa ne kiukutteli ja tappeli ja sit lykättiin M mukaan joukkoon ja taas tapeltiin ja kiukuteltiin ja sit olikin edessä se päivän koitos... tunti odotushuonetta poikien kanssa. Joo, vois mennä muuallekin, mutta aina ei voi mennä kauppaan ostamaan ja kaatosateessa ei se puitokaan houkuta eikä autokaan ja aikaa on vaan noin 45 minsaa... Ekaks ne riehui ja juoksi ja mätti muita lapsosia turpaan ja sit ne hetken leikki puhelimilla ja sit O veti kilarit ja koko Klinikka raikui kun jannu raivos ja sit taas juostiin ja mä yritin rauhoittaa ja sit keksittiin kiivetä kaapin päälle ja taas juostiin ja hypittiin tuoleilla ja... lopulta M:n fysioterapia loppui ja mä sain kaikki kolme paimennettua hengissä autoon huutamaan ja tappelemaan...

Mulla on kolme lasta. Ne on 4v 7kk ja 2v 6kk ja 2v 6kk... ne on kaikki haastavassa iässä – onko helppoja? – ja mä keskimäärin jokaisena päivänä toivon et joku pelastais mut täältä... pääsis vaikka sairaalaan, tai ihan mihin vaan... jos mä selviän hengissä seuraavat puolivuotta, olen ylpeä itsestäni. Mä ymmärrän et ne on vaan lapsia ja et tää on tärkeetä ja ettei ne tarkoita mitään... ne kasvaa ja kehittyy ja oppii – kukin omaa tahtiaan. Mä rakastan niitä, mutta miten mä voin samaan aikaan tuntea niin isoja negatiivisia tunteita? Nyt kun on taas hiljaista ja sain hetken hengähtää – ihan yksin ruokakaupassa – mä tykkään niistä taas... ehkä huomiseen iltapäivään asti.

Odotan sitä hetkeä kun pääsen taas ylös tästä suosta ja jaksan uskoa ettei se tunnelin päässä näkyvä valo olekaan juna... Nyt just tuntuu etten osaa olla aikuinen ja rationaalinen ja hellä ja ymmärtävä... mä en kestä enää yhtään käyttäytymishäiriötä tai sähköjäniskohtausta tai edes sitä et se yks on hidas ja umpimielinen... Mistä niitä tavallisia helppoja lapsia saa? (Se oli vitsi)




Kommentit

  1. toi on haastava ikävaihe (ja ikäero) jopa helppohoitoisten yksösten kanssa: muistan sen järjettömän väsymyksen ja sen tunteen kuinka riepoteltu ja käsitelty on jokaisen päivän päättyessä - mielessä vain kuuma suihku ja nukkuminen.
    Jotenkin tuossa iässä naperot vaativat niin herkeämätöntä läsnäoloa.
    Eikä varmaan yhtään lohduta että "kyll se siit sit", mutta niin se vaan on. Kyll se siit sit!

    Tosirohkeat ja tosiäidit uskaltavat sanoa sen ääneen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun kommenti valaa muhun uskoa, säkin oot selvinnyt tästä... ehkä mäkin selviän ja toivottavasti en koskaan ikinä unohda miten hirveetä meillä oli etten vaan vahingossa jollekin poloiselle mee tokaisemaan et nautithan nyt siitä et ne on pieniä ja niiiiiin ihania ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi