Siirry pääsisältöön

mikä on oikea ikä?


Vastaleivottu leipä tuoksuu keittiössä ja riisipuuro hautuu hellalla. L nukkuu vielä Koira kainalossaan... kello on 07:33. Onnenmurut katsoo telkkua peiton alla olkkarissa. Tonttu oli yöllä tuonut lapsille superpallot ja vaihtanut joulusukkien tilalle alkkareita ja kalsareita ja vaippoja... se on sellainen se meidän Tonttu. Lauantaiaamu joulukuussa... seesteistä ja ihanaa vielä hetken ennen kuin se tavallinen taisto taas alkaa. Onhan ne jo kerenneet muutamaan otteeseen taistella ja M:kin jo yhdet raivarit vetäisi, mutta vielä on niin varhaista ja mulla tuoreet voimat.





Mä eilen yhdestä blogista luin kirjoituksen joka jäi mietityttämään ja ärsyttämään ja... onnistunut kirjoitus siis. Niinhän se pitääkin, herättää ajatuksia ja herätellä pohtimaan. Mun piti olla lälly ja kysyä lemppari joululauluja kun aiheesta eilen opekokouksessa puhuttiin... kysyn kuitenkin sen saman kysymyksen kuin siinä toisessa blogissa, mikä on oikea ikä hankkia lapsia?

Biologisesti se kai olis joskus 15 ja 25 välissä. Henkisesti useimmille meistä ehkä sen 20 jälkeen... Kuitenkin tiedän useitä nuoria äitejä jotka on niin elementissään kuin vain olla ja saattaa ja ihan varmasti hankkineet ne lapsensa totaalisen oikeassa iässä. Ilman sitä stereotypiaa kolmesta eri isästä ja yksinhuoltajuudesta ja sosiaalihuollon asiakkuudesta.

Itseäni pidin patavanhana ensisynnyttäjänä 36v. ja mulle toitotettiin et enhän mä mikään vanha ole, mutta olinhan mä nyt kai kuitenkin aika paljon keskimääräistä vanhempi vai onko se tänä päivänä niin että karkeasti voidaan jakaa ihmiset niihin jotka tekee lapset 20+ ja sit ne jotka tekee omansa 35+... en tiedä.Vai tekeekö valtaosa lapsensa sittenkin haarukkaan 25-35? Nuoret-normit-vanhat?  Kaikessa on puolensa, niin hyvät kuin huonotkin. Jos jotakin oon tähän ikään mennessä oppinut niin se ettei useimpiin elämän isoihin kysymyksiin ole olemassa oikeeta vastausta. Onko se iän tuomaa viisautta vai konsensusta vai mitä se on – en tiedä sitäkään.

Vanhemmat opettaa lapsiaan ja lapset vanhempiaan. Nuoret vanhemmat opettaa lapsilleen erilaisia asioita kuin vanhemmat ja aiheuttaa lapsilleen toisenlaisia traumoja – ehkä. Voin ajatella tätä asiaa vain peilaamalla nuorempaa ja vanhempaa minääni, muista en tiedä.

Tarjoakoo ne alta hoidetut opiskelut ja uraputket ja varallisuus lapselle paremman kasvualustan? Joskus, joskus ei. Raha auttaa monessa asiassa, mutta ilman rakkautta ei rahakaan auta. Ehkä ikä ei ole siis tärkein tai koulutustaso tai varallisuusaste... ehkä tähän asiaan se oikea vastaus ei ole numero vaan rakkaus ja tahto jakaa elämänsä lapsen kanssa. Elämällä itsessään on kummallinen kyky kasvattaa.



Kommentit

  1. Äiti sai minut vuotta vaille nelikymppisenä - ja pikkuveli syntyi 8 vuotta myöhemmin. Olen aina ajatellut, että jos osaan olla puoliksikin niin hyvä äiti kuin omani, olen onnistunut. Toisaalta äidin kanssa on joskus ollut sukset ristissä, kun olemme niin selkeästi täysin eri sukupolvea, ja nyt kun minulla on omia lapsia, alkaa äiti olla melkoisen iäkäs ja sairauksien myötä kunnoltaankin vähän heikko, mikä surettaa siinä mielessä, että mietin, kuinka hyvin lapsenlapset ehtivät mummuunsa tutustua.

    Sitten taas tämän pikkuveljen kanssa ikäerosta huolimatta meillä on suunnilleen samanikäiset lapset, enkä voi kuin ihailla veljeä ja tämän vaimoa vanhempina. Opiskelevat ja matkustelevat pienten lasten kanssa. Jaksavat ja uskaltavat.

    Itse karahdan siihen "normikastiin". Esikoisen syntyessä mittariin oli napsahtanut 31v. Toisaalta siihen mennessä oli jo pari vuotta tahkottu lapsettomuuden ja hoitojen kanssa. Silloin ajatuksissa kävin useamman kerran läpi, että olisiko lapset sittenkin pitänyt "tehdä" jo nuorempana, mutta tulin aina siihen lopputulokseen, etten olisi silloin vielä ollut ollenkaan valmis ottamaan sellaista vastuuta toisesta ihmisestä kuin mitä vanhemmuus edellyttää. Sittemmin olen myös jotenkin kokenut, etten ilman sitä hoitoruljanssia olisi ollut tarpeeksi kypsä äidiksi vielä siinäkään iässä, kun vauvakuume alunperin iski. Tai ehkä ihmismieli pyrkii vaan jälkikäteen hakemaan merkityksiä koettelemuksille.

    Että niin. Sanoisin, että iästä riippumatta parhaan tai ainakin hyvän lähtökohdan vanhemmuuteen kasvamiseksi luo se, että kokee itse olevansa kypsä sen haasteen (olipa se sitten odotettu tai odottamaton) vastaanottamaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Ihminen jotenkin herkästi tuntuu ajattelevan että se oma valinta on se ainoa ja oikea ja paras... ehkä se on se ajatus, jota vastustan eniten.

      Poista
  2. Itse olin 18vuotias kun aloimme esikoista yrittämään ja 19v kun hän syntyi. Olisin ollut valmis aikaisemminkin, toki sopivaa miestä ei ollut, mutta lopulta oli hienoa että olin täysi-ikäinen ja en tarvinnut omia vanhempiani enää mukaan sotkemaan virallisissa asioissa. En voisi kuvitellakaan, että olisin pystynyt enää odottamaan yhtään pidempään, vauvakuumetta kuitenkin jo 13v asti poteneena ja selvää oli jo silloin, että lapset pyritään saamaan nuorena, mielellään niin että kaikki on tehty ennekuin täytän 25v.

    Pohjalla yolakki, muttei kiirettä opiskelemaan ja töihin. Miehellä neljä ammattia (ja ikää 30v) eikä vakituista työpaikkaa, joten olisi ollut silkkaa hulluutta jäädä odottamaan, että olisi turvattu toimeentulo. Kuitenkin valtio tukee niin, että tästä selvitään. Ei ylimääräisellä rahalla, mutta sitäkin suuremmalla määrällä rakkautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei nuoruus tee kenestäkään automaattisesti huonoa vanhempaa ja varmasti kaikki nuoret vanhemmat joutuu todistelemaan olevansa päteviä ja hyviä vanhempia. Eihän ikä todista absoluuttisesti yhtään mitään vaan se halu ja tahto ja ne muut valmiudet.

      Poista
  3. Mie olin 24, kun tytär syntyi ja 29,kun juniori syntyi. Hyvä ikä. Mutta hyvä ikä olisi ollut varmaan hieman ennemminkin,tai myöhemminkin. Lisäksi minulla kuuluisi olla nyt esikoululainen, mutta eipä ole, se raskaus meni kesken.
    Olin 24 vanhana kypsä äidiksi,enkä todellakaan ollut. Mitä minä siitä tiesin? Kääk. Mutta niin se elämä opetti, lapsi minua, ja vahva perhe ympärillä auttoi tumpeloa kasvamaan aika hyväksi äidiksi. Fiksumpi olin jo,kun Juniori syntyi.

    Tyttären syntyessä tein majoitus -ja ravitsemusalalla töitä, mies oli on- off työsuhteessa ja reissuhommaissa ja milloin mitäkin. Uraa en ole luonut koskaan, olen tehnyt vain paljon töitä. Yhä teen.
    Vanhemmuus on hieman,kuten tuo Kinttupolkujen Marika totesi joskus sata vuotta sitten ( jäi päähäni);'' On tietoinen päätös olla onnellinen '' Sanoisin,että tietoinen päätös olla vanhempi myöskin.
    Kun tuota muistaa niissä huonoissa, ja vaikeissakin päivissä aina itselle toitottaa,pärjää jo pitkälle. Oli ikä mikä tahansa, koulutuspohja tai taloudellinen tilanne mikä tahansa ( hieman kärjstäen toki)

    Eksyn aina, Yksis,aiheesta- sorry..
    Oli paljon sanottavaa,eikä taaskaan mitään :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pitkän lapsettomuuden kokeneena ja yhden menettäneenä musta on tosi pelottavaa se tämän päivän suunnitelmallisuus... ensin käyn tän koulun ja sit meen naimisiin ja sit teen töitä määrän x ja sit tuun raskaksi ja meidän tytär syntyy helmikuun kolmas ja sit kahta ja puolta vuotta myöhemmin me saadaan poika syyskuun viides... eihän se vaan mene niin tai harvassa on ne onnelliset tai onnettomat joiden elämä menee omien kuvitelmien mukaan.

      Poista
  4. ^^Mä oon just se suunnittelija. Mä halusin käydä koulut, nauttia opiskelijaelämästä;) ja valmistua ja saada kunnon "uraputken". Ja lapset vasta avioliitossa. Eikä mies halunnut kosia ennen kuin se oli valmis. Eli oltiin kolmenkympin molemmin puolin kun esikoinen syntyi. Sitten haluttiin kunnon ikäero (mulla ja veikalla 1v4kk ja se on musta esikoisena liian vähän) ja sitten ei haluttu aloittaa kokeilua ennen kuin miehen sisko sai omansa alulle (heillä hankaluuksia). Näistä johtuen pääsiäisenä 2010 appivanhemmat sai kolme lastenlasta samana yönä. Uraäidin "kätevä" pakettiratkaisu=kaksoset oli kylläkin ihan täydellinen yllätys.

    Ja mä voin kuvitella, että tämä tuntuu kauhealta ja laskelmoidulta ja epäreilulta teille, joilla lastensaaminen ei ole mennyt unelmien/suunnitelmien mukaan. Mutta koen kyllä oman elämäni onnelliseksi ja nautin joka päivä "suunnitelmieni" tuloksista. Tosin elämä koettelee eri tavoin ja kaikilla meillä on ristinsä kannettavana. Eli musta vastaus on, että ei ole oikeaa kaikille yhteistä ikää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, saahan sitä suunnitella niin kauan kuin vaan muistaa ettei elämä useinkaan mee just niin kuin itse haluais... hyvä jos menee ja KAIKILLA on tosiaan ne omat ristinsä olalla roikkumassa. Liian monta naista olen vaan nähnyt, jotka oikeesti suunnittelee lastensa syntymäkuukauden ja sukupuolenkin ja olen myös nähnyt niitä joilla nämä suunnitelmat ovat joko toteutuneet TAI jääneet toteutumatta.

      Eikä se tietenkään sun onnea pienennä että ne suunnitelmat on menneet putkeen ja tottakai nautit - ja pitääkin nauttia - niistä suunnitelmien tuloksista :) Epäreiluutta on vaan se ettei ne omat suunnitelmat onnistuneet, ei se että sun nuunnitelmat meni putkeen, mutta itse kun on kantapään kautta oppinut ettei näissä asioissa saa aina itse päättää ja valita tuntuu se suunnitelmallisuus pelottavalta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän