Siirry pääsisältöön

kalenteri-klinikka-terapia-palkinto

Vaan huomenna ei oo tänään. Tänään istutaan kalenterin kanssa ja koordinoidaan... varataan ja peruutetaan ja siirretään. Autismi Klinikalle päästään viikon päästä. Se edellyttää yhden toimintaterapian peruuttamista ja lastenhoitajan varaamista. Samaan syssyyn varasin sit M:lle ihan oikeen kampaajan. K:n keskiviikon sosiaalisten taitojen testauksista selvitään varmaan – toivottavasti – ryhmänä, tai M on silloin terapiassa et eiköhän se onnistu. Maanantaille sain silmälääkärin – ihan itselleni – koska viimeisestäkin toimivasta ja ei kadonneesta silmälasiparista katkes eilen sanka. Uusia laseja ei saa ilman uutta reseptiä. Jotta pääsen sinne silmälääkäriin pitää L:n hakea O ja K terapiasta maanantaina tai si peruutan niitten terapiat ja mennään silmälääkäriinkin koko ryhmänä – kivaa. Niin, ja varasin mä huomisen päiväni iloksi myös tuulilasin korjauksen, kun tänäänhän siihen lensi kivi ja nyt se on vähän niinku rikki. Ei onneks pahasti, mutta ärsyttää silti istua huomenna tunti tai kaksi tuulilasikorjaamolla vaikka enemmän se ärsyttäis jos mulla olis kolme seuralaista. Kalenterinäkökulmasta ja ajankäytöllisesti positiivinen uutinen oli että jatkossa O:n ja K:n terapiat on maanantaisin samaan aikaan, ei peräkkäin. 

Torstaina on itseppäisyyspäivä ja sunnuntaina lähdetään lomalle, siis ensi viikolla. Tuntuu että se heinäkuun eka viikko täyttyy pelottavaa vauhtia, eikä edes leikkideiteillä ja uimarannalla, vaan lääkäreillä ja muilla pakollisilla kuvioilla. Ehkä meidän pitäis perjantaina yrittää mennä sinne uimarannalle... kun muuten kohta on syyskuu, eikä me olla päästy normisäätöä pidemmälle. 

Mua ahdistaa se Autismiklinikka pahasti – oikeesti. Ollaanhan me siellä ravattu, yksi kevät ja osa kesääkin ja jos nyt taas mennään niin mikä siinä nyt on niin ahdistavaa? Mä luulen et se ahdistus nousee siitä tunteesta ettei itse hallitse tilannetta, että on jotenkin avuton ja hädässä. Ne on kuitenkin M:n kohdalla tavallaan se ylin viranomainen. Keskustelu puhelimessa meni jotenkin näin: 

-So, are you calling to schedule follow up appointments? 
-No, I’m calling because I don’t know what to do. I/we need help. 
-Can you hold for a moment?
-Yes... ja mä istun siellä aalloilla kuuntelemassa rauhoittavaa musiikki varmaan tunnin, no ehkä pariminuuttia oikeesti.

Lopulta meillä oli se aika, ensi tiistaille – erikoissairaanhoitajalle. Kello kolme iltapäivällä, se oli  ”syönyt” sen aamujuomansa, yhden hedelmäsoseen ja pussillisen pupukeksejä (28g).  uskon kyllä et ne lisäravinteet ja toi aamujuoma pitää sen hengissä.  uskon senkin et tää on vaan vaihe monien muiden joukossa, mutta silti  inhoon sitä ettei se syö. Klinikalla laitoin sen jonotuslistalle syömisterapiaan, siis ei ravitsemusterapeutille vaan oikeesti syömisterapeutille, sellaiselle jonka kanssa harjoitellaan syömistä noin niinku teknisenä suorituksena ja psykologiselta kannalta. Myöhemmin kotona se söi 1dl:n pasta-annoksestaan ehkä puolet ja mehujään jälkkäriks, ja oli sen jälkeen ihan tyytyväinen elämäänsä. 

Postissa tuli onneksi tänään lohdutusta näihin arkisiin huoliin. Täällä oikeesti osataan sitouttaa asiakas.



M:n kohdalla allekirjoitan näistä kohdat 1. 3. 4. 8. 9 ja 10. ja osin kohta 6.

Kommentit

  1. Et saa tuulilasin korjaajaa tulemaan kotiin? Tai vaikka sinne clinic parking lot:iin?
    Eipa tarvitsisi istua siella korjauspaikassa.....

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi