kalenteri-klinikka-terapia-palkinto

Vaan huomenna ei oo tänään. Tänään istutaan kalenterin kanssa ja koordinoidaan... varataan ja peruutetaan ja siirretään. Autismi Klinikalle päästään viikon päästä. Se edellyttää yhden toimintaterapian peruuttamista ja lastenhoitajan varaamista. Samaan syssyyn varasin sit M:lle ihan oikeen kampaajan. K:n keskiviikon sosiaalisten taitojen testauksista selvitään varmaan – toivottavasti – ryhmänä, tai M on silloin terapiassa et eiköhän se onnistu. Maanantaille sain silmälääkärin – ihan itselleni – koska viimeisestäkin toimivasta ja ei kadonneesta silmälasiparista katkes eilen sanka. Uusia laseja ei saa ilman uutta reseptiä. Jotta pääsen sinne silmälääkäriin pitää L:n hakea O ja K terapiasta maanantaina tai si peruutan niitten terapiat ja mennään silmälääkäriinkin koko ryhmänä – kivaa. Niin, ja varasin mä huomisen päiväni iloksi myös tuulilasin korjauksen, kun tänäänhän siihen lensi kivi ja nyt se on vähän niinku rikki. Ei onneks pahasti, mutta ärsyttää silti istua huomenna tunti tai kaksi tuulilasikorjaamolla vaikka enemmän se ärsyttäis jos mulla olis kolme seuralaista. Kalenterinäkökulmasta ja ajankäytöllisesti positiivinen uutinen oli että jatkossa O:n ja K:n terapiat on maanantaisin samaan aikaan, ei peräkkäin. 

Torstaina on itseppäisyyspäivä ja sunnuntaina lähdetään lomalle, siis ensi viikolla. Tuntuu että se heinäkuun eka viikko täyttyy pelottavaa vauhtia, eikä edes leikkideiteillä ja uimarannalla, vaan lääkäreillä ja muilla pakollisilla kuvioilla. Ehkä meidän pitäis perjantaina yrittää mennä sinne uimarannalle... kun muuten kohta on syyskuu, eikä me olla päästy normisäätöä pidemmälle. 

Mua ahdistaa se Autismiklinikka pahasti – oikeesti. Ollaanhan me siellä ravattu, yksi kevät ja osa kesääkin ja jos nyt taas mennään niin mikä siinä nyt on niin ahdistavaa? Mä luulen et se ahdistus nousee siitä tunteesta ettei itse hallitse tilannetta, että on jotenkin avuton ja hädässä. Ne on kuitenkin M:n kohdalla tavallaan se ylin viranomainen. Keskustelu puhelimessa meni jotenkin näin: 

-So, are you calling to schedule follow up appointments? 

-No, I’m calling because I don’t know what to do. I/we need help. 

-Can you hold for a moment?

-Yes... ja mä istun siellä aalloilla kuuntelemassa rauhoittavaa musiikki varmaan tunnin, no ehkä pariminuuttia oikeesti.

Lopulta meillä oli se aika, ensi tiistaille – erikoissairaanhoitajalle. Kello kolme iltapäivällä, se oli  ”syönyt” sen aamujuomansa, yhden hedelmäsoseen ja pussillisen pupukeksejä (28g). Mä uskon kyllä et ne lisäravinteet ja toi aamujuoma pitää sen hengissä. Mä uskon senkin et tää on vaan vaihe monien muiden joukossa, mutta silti mä inhoon sitä ettei se syö. Klinikalla laitoin sen jonotuslistalle syömisterapiaan, siis ei ravitsemusterapeutille vaan oikeesti syömisterapeutille, sellaiselle jonka kanssa harjoitellaan syömistä noin niinku teknisenä suorituksena ja psykologiselta kannalta. Myöhemmin kotona se söi 1dl:n pasta-annoksestaan ehkä puolet ja mehujään jälkkäriks, ja oli sen jälkeen ihan tyytyväinen elämäänsä. 

Postissa tuli onneksi tänään lohdutusta näihin arkisiin huoliin. Täällä oikeesti osataan sitouttaa asiakas.

M:n kohdalla allekirjoitan näistä kohdat 1. 3. 4. 8. 9 ja 10. ja osin kohta 6.