Siirry pääsisältöön

tänään oon opettaja

Mä luin eilen siellä odotellessani taas sitä kirjaa, siis sitä jossa puhutaan autismista ja aspergeristä ( mun mielessä nää kaks on sama asia) ja ADHD:stä siis ”Levottomat Aivot” kirjaa... ja mietin itseäni ihmisenä ja vanhempana. Minkälaisia tunnelukkoja mulla on? Oonko ottanut itselleni jonkin roolin – uhri/selviytyjä. Mikä on mun oma identiteetti? Oonko liian syvällä äitiydessä tai leijonaemoudessa? Onko elämää sen ulkopuolellakin? Mä tiedän olevani suorittaja. Mä uppoudun, perehdyn, heittäydyn ja omaksun. Onneksi mulla on L, se aina välillä nykäisee mut ulos sieltä kuopasta mihin oon kaivautunut ja muistuttaa että elämää on muuallakin. Vuosien terapian jälkeenkin tunnistan itsessäni kaksi niistä listan tunnelukoista. Ne on varmaan jo aika rikkirenkutettujakin, mutta kyllä ne siellä taustalla kuitenkin on. 



Mä tykkään tässä kirjassa vanhemmuusosiosta, siitä misä muistetaan keskittyä vanhemmuuteen ja hyvään. Erityislapsiperheessä kun helposti tulee tuijottaneeksi ongelmia ja toisaalta kun pakon edessä se oma rooli on myös juristin-sairaanhoitajan-psykologin-terapeutin-opettajan-koordinaattorin-tasikuskin –rooli on välillä hyvä pysähtyä, ja muistaa olla ennen kaikkea vanhempi. On hyvä muistuttaa itselleen ja muistaa olevansa ihminen vanhemmuuden ulkopuolella ja keskittyä muuhun.


Edelleen... kiitos Reinaseni kirjasta! Olis rakentavampaa kirjoittaa siitä arvio yhdellä kertaa. Tiiviisti ja paketissa. Ehkä siinä on jotakin aidompaa näin, kun se menee laidasta laitaan ja hetkessä mukana.

Tänään keskityn ensisyksyn Suomikoulun opetussuunnitelmaan ja otan päähäni sen opettajan hatun, sen missä mä vedän muskaria 0-2 –vuotiaille, ei sitä missä me keittiön pöydän ääressä opetellaan pitämään kynää kädessä ja piirtämään viivaa. Mä nautin siitä roolista, siis siitä missä mä oon muskariope ja mulla on oppilaita. Musta on ihanaa, että mun ryhmässä on jo yhdeksän lasta vaikka on vasta kesäkuu ja koulu alkaa syyskuussa. Ihan mahtavaa.


Ulkona on ihana aamu, päivästä tulee helteinen... aamu ei alkanut niin kuin eilen, vaan puoliseiskalta mulle tuotiin potta pissoineen sänkyyn ja mä olin kahdessa sekunnissa pelastanut potan ja jahdannut jannut ulos meidän makkarista varjellakseni M:n unta... tutusti se hiipi taas meidän väliin, nukkumaan turvassa.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi