Siirry pääsisältöön

kriisistä kriisiin

Elämä on viimeiset vuodet kulkenut kriisistä toiseen ja välillä en voi olla miettimättä et onko muillakin tällaista, siis sitä että suvantovaiheet on vähissä ja et aina tuntuu olevan jotakin ”päällä”. Ehkä elämä lasten kanssa on vaan tällaista... toistuvasti mielessä on vastaamattomat sähköpostit, lähettämättömät kirjeet ja kiitoskortit, puhelut joihin en koskaan palannutkaan ja kaikki ne joita pitäis tavata mutta joita ei tule tavanneeksi. Ei meillä oikeesti oo niin kiire – kai. Liian usein huomaan etten vaan jaksa-viitsi-vaivaudu, energia ei vaan riitä enää siihen ylimääräiseen että sen hetken kun ehdin istahtamaan kirjoittaisin sen kirjeen tai sähköpostin tai soittaisin ja sopisin tapaamisen.

Tammikuussa M sairastui ja oli sairaalassa. Helmikuussa toivuttiin tästä läheltäpititilanteesta joita meidän perheessä tuntuu tulevan vähän turhan usein. Sit uudelleenjärkättiin terapioita ja kesäkoulua ja aloitettiin K:n terapiaa ja käytiin ravitsemusterapeutilla ja siellä ja täällä ja lopulta ollaan tässä kohdassa. Mun lapsi ei syö. Ostin kaupasta vahingossa väärän paketin niitä pirtelöitä, sellaisen jossa oli erimakuja. Oletan että saan heittää muut paitsi suklaat roskiin tai lahjoittaa ne tarvitsevalle. Eka kokeilu mansikanmakuisen kanssa johti itkuun - "I just want chocolate..." Se toinen - vaniljanmakuinen - jää juomatta; "I only do a shake in the morning" 



Maanantaiksi sain järkättyä M:lle akuuttiajan syömisterapiaan, tiistaina autismiklinikalle ja toivottavasti saadaa lisää peruutusaikoja syömisterapiaan ja autismiklinikka ottaa jotakin kantaa tilanteeseen. Elokuulle tuli aika M:n syömistilanteen uudelleenarviointiin Klinikalta. Siltä ajalta en odota kauheesti kun tiedän oikein hyvin ettei M:n ongelma ole sensorisen integraation ongelma vaan ihan puhtaasti psyykkistä. Tänään on keskiviikko ja matka maanantaihin tuntuu pieneltä ikuisuudelta katsoessani ruokapöydänääressä itkevää lasta; ”You know I don’t like to eat, don’t you...” – joo tiedän... istuisit vaan siinä, ei tartte syödä... Lopulta se lajittelee legoja yläkerrassa poikien vetäessä lihapullia napaan.

Ei ollut suklaa, oli lopulta vanilja...


M:n aamuinen uusi sosiaalistentaitojenryhmä oli menestys. Tähän asti M on tavallaan ollut siinä haastajan ja mallin asemassa monissa asiassa ja nyt asetelma vaihtui niin että kaksi ryhmäläisistä on selkeesti M:aa etevämpiä ja esimerkiksi kykeneviä vuorovaikutteiseen keskusteluun. Uskon et tää tekee neidille hyvää. Kilpailuhenkisenä sehän haluaa mukaan,osallistua, oppia ja voittaa. Toimintaterapeutti kehu et tänään oli ollut hyvä päivä. Kaikki oli sujunut hyvin ilman suurempia erimielisyyksiä ja keskustelua ja taukojakin M oli pyytänyt kohtuuden rajoissa. Tästä voidaan päätellä ettei yhteistyö aina ole ihan näin saumatonta, vaikka palaute on aina se sama ”we had a really good session today”.

Iltapäiväisellä leikkideitillä juotiin R:n äidin kanssa lasilliset valkkaria samalla kun paimennettiin jälkikasvua ja naurettiin meidän kummalliselle elämälle. Siis sille että leluton lastenhuone on ihan normaalia kuin myös kolmevuotias joka syö kaiken tai lapsen pakonomainen tarve haistella asioita tai...

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää