Siirry pääsisältöön

iloiset retkeläiset

Meillä oli tänään kesän eka retkipäivä. Alkuperäinen suunnitelma oli terapiaan ja uimaan, vaan kahden räkäisen nokan kanssa kun ei terapoida eikä uida niin lähdettiin retkelle museoon. Aamusta siis pakattiin eväät, puettiin ja taisteltiin lauma autoon. K meinas jäädä kotiin kiukutessaan nakuna olkkarissa. Lopulta istuttiin kuitenkin kaikki riittävän hilpeinä autossa ja lähdettiin matkaan.

Ekan kahden sadan metrin jälkeen matka pysähtyi siihen että meinasin ajaa kahden valtoimenaan kirmaavan elefantin koiran ylitse. Oikeesti, sen ruskean näin heti  jalkakäytävällä ja kerkisin jopa siinä hetkessä jo pohtia omistajan sijaintia, mutta se lehmän kokoinen valkoinen loikkas eteen yllättäin. Karkulaisista oli helppoa päätellä että ne oli jonkun tai joidenkin, ja vielä ihan kohtuullisen hyvätapaisiakin koiria. Ensinnäkin molemmat pysähtyi kun mä pysähdyin ja se ruskea tuli iloisesti tervehtimään. Toisella oli päällään valjaat ja toisella panta. Molemmilla sankareilla oli veromerkit ja puhelinnumerolaatat kaulassaan. Niin ja maassa missä on keskimäärin kolmen rotuisia koiria – chihuahua, terrieri ja labradori – riippuen siitä mitä rotua niissä on eniten, nämä oli selkeästi rotukoiria. Kuolan ja ravan määrästä päätellen kivaa oli ollut.

Soitan ekat kaks puhelinnumeroa, jätän viestit vastaajaan ja siirryn soittamaan sen ekan karkulaisen seuralaisen puhelinumeroihin. Jätän viestit myös sinne ja siirryn laittamaan tekstareita samoihin numeroihin. Tässä vaiheessa olin sen ketterämmän ruskean – rhodesiankoira – hyppyyttänyt lavalle estääkseni retken jatkumisen. Sen puolikkaan lehmän – pyrenneittenkoira – saamisessa lavalle olikin sit isompi homma. Tää tyyppi katsoi mua sen näköisenä kuin olisin kehoittanut sitä kiipeämään puuhun ja lopulta päädyin nostamaan tän arvatenkin noin 50 kiloisen märän, kuolaisen ja savisen tapauksen lavalle. Onneksi mulla oli siellä lavalla kiinnitysvälineet ja ajelin karkulaisten kanssa eläinlääkäriasemalle. Hetken aneltuani ne lupas ottaa pojat päivähoitoon ja siellä asiaa järjestellessäni ensimmäisen omistaja jo soittelikin – Kaliforniasta. Naisen eka kysymys oli että onko koira valkoinen vai ruskea ja koska mulla oli ne puhelinnumerot onnellisesti sekaisin puhelimessa jouduin vastaamaan että kumpi vaan. Hämmentynyt nainen ei tietenkään tiennyt että niitten karkulaisella oli seuralainen mukanaan, vaan sen tavoite oli vaan ollut selvittää kumpi niitten koirista oli päässyt hoitajalta karkuun. Nainen pahoitteli ja kiitteli ja pahoitteli vielä uudestaan.

Jätin siis koirat sinne ja lähdin jatkamaan sitä keskeytynyttä museoretkeä. Jossakin kohdassa moottoritietä soittaa sen toisen koiran omistaja, ei pahoittele, ei kauhistele tai ole edes hämmästynyt siitä että näin hassusti on nyt päässyt käymään, vaan iloisesti vaan sanoo ”kiitti” kun kerron jättäneeni koiran eläinlääkäriasemalle. 

Valitettavasti en tullut ottaneeksi näistä sankareista yhtään valokuvaa.


Loppumatka menee kommelluksitta, eikä liikennettäkään ole, joten puolessa tunnissa ollaan parkissa museon pihalla. Meillä oli aivaan älyttömään kivaa ja riidatonta ja ongelmatonta ja K:takin piti rauhoittaa vain muutamaan kertaan. Onneksi siellä oli väljää ja mahduttiin hyvin juoksemaan, leikkimään ja kulkemaan ja ihmettelemään ja ihastelemaan. M pelkäs että lennonjohtotorni romahtaa, samoin kuin että ylikulkusiltaromahtaa. Eilen jäin illalla sen viereen kun en saanut prinsessaa vakuutettua siitä ettei meille voi mitenkään tulla tornadoa. Autossa se itki puussa ollutta paperinsuikaletta kummituksena. Viimekesänä, M:llä oli oikeastaan koko kesän erilaisia pelkotiloja aina koulun alkamiseen asti ja sit ne katos oikeastaan kokonaan. Alankin yhdistämään ne koulun loppumiseen ja siihen tietynlaiseen rutiinittomaan rauhattomuuteen sen elämässä.






M testaa hävittäjää

K:ta vähän hämää ääniefektit


O testailee kakstasoa





välillä siirryttiin avaruuteen




ja seuraavaan sukkulaan



tällä on joku palannut maahan

lasten mielestä Presidentti Kennedyn vanha lentokone oli vanha rämä





...ja sitäpaitsi oli ihan tyhmää kun mitään ei päässyt testaamaan








täällä pääsi kuuntelemaan oikeeta viestiliikennettä tornin ja lentokoneitten välillä, kuuntelemaan säätietoja ja kaikkee muuta kivaa... K:n mielestä ne säätiedot oli ehkä paras puhelin "ever"

tässä osiossa opittiin Boeingin historiaa


matkamuistoksi murha-aseet

Kommentit

  1. Huu, mikä huimaava koirapelastus. (Kaliforniasta?!!?) Ja vinha museo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sussu, mä siis oletan et omistaja oli siellä joko lomalla tai työmatkalla :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...