kirkkoa ja kiukkua

Ai mitä meille kuului sunnuntaina? No aamu sujui oikeestaan loistavasti kun illalla katoin jo jannuille teekutsut odottamaan aamua ja ne saapui meidän makkarin ovelle kolistelemaan vasta puoliseiskan jälkeen...  M hiipi alakertaan joskus seiskan jälkeen ja aamiaisella istuttiin koko perheen voimin – miinus M – jo kahdeksan aikaan. M ei halunnut aamiaiseksi muuta kuin pirtelönsä. M kärsii siis koulunpäättymiskriisiään jo nyt, alkaen perjantain puolikas koulupäivä ja M:n elämä on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vaikeeta. Olis ihanaa voida ajatella että kriisin varhainen alkaminen johtaa sen varhaisempaan päättymiseen... enneminkin pelkään että se kestää odotettua pidempään. Viime keväänä meillä ei vielä perheenä ollut valmiuksia tähän. Tänä vuonna tiedän että me pärjätään kyllä. Ihan varmasti  - ja tomun laskeuduttua M:nkin elämä kantaa taas. Tän päivän opetus meille vanhemmille - ja M:lle myös - oli se ettei M ymmärrä poikien miekkaleikkejä vaan ihan oikeesti ajattelee et jannut ajaa sitä takaa ja yrittää satuttaa... tilanne helpotti aavistuksen kun M:lle selitettiin et se on vaan leikkiä ja se voi oman miekkansa kanssa hyökätä vastaan ja oikeesti ei oo tarkoitus et ketään sattuu tai et kukaan kuolee.

kiukuttaa - TAAS

Ennen pyhäkoulukeikkaa me keritiin kuitenkin M:n kanssa metsäretkelle kolmistaan Koiran kanssa. Syötiin ”Salmon Berries” suoraan puskasta, nähtiin karhun kakkaa ja kuunneltiin tikkaa. Matkalla keskusteltiin kuolemasta ja kesälomasta ja meidän tulevasta lomamatkasta – joo, me hullut päätettiin lähteä uudestaan sinnemissä oltiin viime kesänä... siinä toivossa et tänä vuonna menis paremmin kun paikka on jo tuttu ja hotellikin se sama, tuttu ja turvallinen.

Salmon Berry 

Koira pääs matkaamaan lavalla - ekaa kertaa

L jäi kotiin katsomaan formulaa kun me lähdettiin kirkkoon ja pyhäkouluun ja pojat uuteen pyhisryhmäänsä. Mä lupauduin vapaaehtoiseksi lasten raamattuleirille ja sain näin ujutettua alaikäiset jannutkin leiriläisiksi. Siellä kirkon pihalla, sillä välin kun mä nousin autosta avatakseni oven laumalle K oli jo ehtinyt irroittaa keskikonsolista koko sen systeemin jossa on pistorasia. Se ei siis tosiaankaan ole mikään irto-osa ja sen irroittaminen on epäilemättä vaatinut kolmeveeltä jo vähän energiaakin. Siinä vaiheessa kun mä avasin oven, oli K:n eka sana ”anteeksi”. En suuttunut, en katsonut edes pahasti... se nyt vaan kiteyttää aika hyvin meidän K:n. Sille kun aina sattuu ja tapahtuu.

Iltapäivä vierähtikin sit se opehattupäässä Suomikoulupuuhissa. Monta tuntia kokoustamassa seuraavan kouluvuoden systeemeistä. Mä tulin kotiin kun lapset söi iltapalaa ja siirryin siis pian pihalle savustamaan lohta valkkarilasillisen kanssa.