Siirry pääsisältöön

kirkkoa ja kiukkua

Ai mitä meille kuului sunnuntaina? No aamu sujui oikeestaan loistavasti kun illalla katoin jo jannuille teekutsut odottamaan aamua ja ne saapui meidän makkarin ovelle kolistelemaan vasta puoliseiskan jälkeen...  M hiipi alakertaan joskus seiskan jälkeen ja aamiaisella istuttiin koko perheen voimin – miinus M – jo kahdeksan aikaan. M ei halunnut aamiaiseksi muuta kuin pirtelönsä. M kärsii siis koulunpäättymiskriisiään jo nyt, alkaen perjantain puolikas koulupäivä ja M:n elämä on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän vaikeeta. Olis ihanaa voida ajatella että kriisin varhainen alkaminen johtaa sen varhaisempaan päättymiseen... enneminkin pelkään että se kestää odotettua pidempään. Viime keväänä meillä ei vielä perheenä ollut valmiuksia tähän. Tänä vuonna tiedän että me pärjätään kyllä. Ihan varmasti  - ja tomun laskeuduttua M:nkin elämä kantaa taas. Tän päivän opetus meille vanhemmille - ja M:lle myös - oli se ettei M ymmärrä poikien miekkaleikkejä vaan ihan oikeesti ajattelee et jannut ajaa sitä takaa ja yrittää satuttaa... tilanne helpotti aavistuksen kun M:lle selitettiin et se on vaan leikkiä ja se voi oman miekkansa kanssa hyökätä vastaan ja oikeesti ei oo tarkoitus et ketään sattuu tai et kukaan kuolee.

kiukuttaa - TAAS

Ennen pyhäkoulukeikkaa me keritiin kuitenkin M:n kanssa metsäretkelle kolmistaan Koiran kanssa. Syötiin ”Salmon Berries” suoraan puskasta, nähtiin karhun kakkaa ja kuunneltiin tikkaa. Matkalla keskusteltiin kuolemasta ja kesälomasta ja meidän tulevasta lomamatkasta – joo, me hullut päätettiin lähteä uudestaan sinnemissä oltiin viime kesänä... siinä toivossa et tänä vuonna menis paremmin kun paikka on jo tuttu ja hotellikin se sama, tuttu ja turvallinen.


Salmon Berry 

Koira pääs matkaamaan lavalla - ekaa kertaa


L jäi kotiin katsomaan formulaa kun me lähdettiin kirkkoon ja pyhäkouluun ja pojat uuteen pyhisryhmäänsä. Mä lupauduin vapaaehtoiseksi lasten raamattuleirille ja sain näin ujutettua alaikäiset jannutkin leiriläisiksi. Siellä kirkon pihalla, sillä välin kun mä nousin autosta avatakseni oven laumalle K oli jo ehtinyt irroittaa keskikonsolista koko sen systeemin jossa on pistorasia. Se ei siis tosiaankaan ole mikään irto-osa ja sen irroittaminen on epäilemättä vaatinut kolmeveeltä jo vähän energiaakin. Siinä vaiheessa kun mä avasin oven, oli K:n eka sana ”anteeksi”. En suuttunut, en katsonut edes pahasti... se nyt vaan kiteyttää aika hyvin meidän K:n. Sille kun aina sattuu ja tapahtuu.


Iltapäivä vierähtikin sit se opehattupäässä Suomikoulupuuhissa. Monta tuntia kokoustamassa seuraavan kouluvuoden systeemeistä. Mä tulin kotiin kun lapset söi iltapalaa ja siirryin siis pian pihalle savustamaan lohta valkkarilasillisen kanssa. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi