Siirry pääsisältöön

mikä nimeksi lapselle?

Ennen kuin menen itse aiheeseen ja kysyn kysymykseni aloitan meidän perheestä, tai oikeastaan musta ja L:stä ja siitä minkälainen matka me aikana ennen M:aa, K:ta ja O:ta... Haluan kertoa siitä siksi että se liittyy tarinan varsinaiseen aiheeseen, ei edes löyhästi vaan aika tiukastikin, haluan selittää miksi katson että mulla on oikeus mielipiteeseen.

Me mentiin naimisiin kesällä 1997. Päivä oli kesän ensimmäinen lämmin, kaunis ja ihana. Siltä päivältä on valokuva meidän lähimmistä ja tärkeimmistä ystävistä, tai oikeastaan ei kaikista vaan sen meidän ”ryhmän” naisista. Jokainen näistä oli raskaana, lasketut ajat vaihteli heinäkuusta syyskuulle... Mä olisin halunnut olla siinä valokuvassa. Samalla tavalla, vähän vinottain seisten, käden vatsan alla – en ollut. En ollut mukana ekalla kierroksella, en päässyt mukaan tokallekaan, en edes kolmannelle.

Lopulta me istuttiin monta hikistä päivää adoptioneuvonnassa. Käytiin kursseja, tehtiin ryhmätöitä. Pyysimme suosituskirjeitä ystäviltä ja työnantajalta. Kirjoitettiin pitkiä vastauksia kymmeniin vaikeisiin kysymyksiin. Miksi haluan lapsen? Miten kasvattaisin lasta? Mikä on mulle lapsessa tärkeetä? Entä minkälainen vanhempi olisin? Mikä on mun näkemys kurinpidosta? Millä tavalla rankaisisin lasta? Miltä minusta tuntuisi olla tekemisissä myös lapsen biologisen vanhemman kanssa? Allekirjoitettiin papereita ja kirjoitettiin shekkejä... Meidän kotona kävi sosiaalityöntekijä. Meitä haastateltiin, yhdessä ja erikseen. Me istuttiin iltoja pohtien olisko meistä jees jos sen lapsen äiti olis heroinisti? Entä jos se käyttäis metamfetamiinia? Mikä on meidän suhtautuminen lapsen vanhemman skitsofreniaan tai kaksisuuntaiseenmielialahäiriöön? Halutaanko valkoinen lapsi? Onko sillä mitään väliä meidän kannalta? Entä lapsen? Tyttö vai poika? Kuinka vanha? Saako äiti juoda raskauden aikana alkoholia? Entä jos äiti ei tiennyt olevansa raskaana? Käviskö hätäsijoitus? Mitä jos lapsella on kehitysvamma? Kuinka nopeasti olisimme valmiita päättämään ja matkustamaan? Kuinka pitkälle olisimme valmiita matkustamaan? Onko osavaltioita joihin emme olisi valmiita matkaamaan? Tää vika kysymys liittyy siihen että eri osavaltioissa on erilainen adoptiolainsäädäntö ja siinä missä täällä meillä lapsen äidin harkinta-aika on 48 tuntia, on se toisissa osavaltioissa kuukausia ja ennen harkinta-ajan päättymistä ei osavaltiosta saa poistua lapsen kanssa.

Voinen siis sanoa että mulla on joinkinlainen näkemys lapsen adoptoimisesta. Siihen liittyvästä lainsäädännöstä ja sen kiemuroista. Tiedän minkälaista on odottaa lapsiehdotusta ja miltä tuntuu kun se tulee. Tiedän myös miltä tuntuu, kun ei tulekaan valituksi tai kun syystä tai toisesta joutuu toteamaan ettei tätä lasta ollut tarkoitettu meille. Tiedän mitlä tuntuu nähdä "se" puhelinnumero siinä puhelimen näytöllä ja miltä tuntuu kun kädet tärisee niin ettei siihen melkein pysty vastaamaan.

meidän adoptiokansion viimeinen sivu

ote kirjeestä biologiselle äidille

ote kirjeestä biologiselle isälle

Tässä siis se pohjustus... sit päästään varsinaiseen aiheeseen...

Mulla on ystävä – ehkä enneminkin tuttava. Heillä on perheessään kolme poikaa ja perheeseen on sijoitettu tyttövauva. Tämä lapsi on ollut perheessä noin puolivuotiaasta ja on nyt puolitoistavuotias. Perhe on hakenut adoptio-oikeutta lapselle ja nyt alkaa näyttämään siltä, että he saavat pitää lapsen, koska tälle lapselle ei ole muutakaan sijoituspaikkaa. Lapsen äiti on päihdeongelmainen ja hänelle on tämän tytön syntymän jälkeen syntynyt jo seuraavakin lapsi, joka on myös huostaanotettu heti syntymän jälkeen. On siis ihan selvää ja selkeetä ettei tämä pieni tyttö tule koskaan palaamaan biologisen äitinsä luokse. On oletettavaa että perhe saa muutaman kuukauden sisällä adoptioluva ja tytöstä tulee heidän neljäs lapsensa, kaivattu tytär. Kaikki on siis aika ihanaa ja kaunista ja seesteistä.

Viikko sitten mulle selvis että perheen ajatuksena on antaa tällä lapselle toinen nimi adoption varmistuttua. Siis ei keskimmäistä nimeä, vaan vaihtaa lapsen nimi kokonaan toiseksi. En saanut sanottua asiaan yhtään mitään koska olin niin tolkuttoman hämmästynyt. Lapsi on kuitenkin ollut perheessä vuoden ja lasta on perheessä kutsuttu lapsen äidin lapselleen valitsemalla nimellä. Mun mielestä tää on aivan totaalisen käsittämätöntä, enkä voi ymmärtää miksi joku haluaisi tehdä jotakin sellaista. Oikeesti... ihan kuin mä päättäisin L:n kanssa et meidän lapsista tuleekin nyt C, J ja H, sopeutukaa nuppuset, sopeutukaa. Meille tarjottiin silloin aikanaan adoptioon puolivuotiasta poikaa. Pojan nimi ei ollut meidän nimilistoilla ihan kymmenen kärjessä, mutta ei meille kummallekaan tullut mieleenkään lähteä sitä nimeä vaihtamaan. Ensinnäkin, olihan lapsi jo puolivuotias ja toiseksi tämän nimen on kuitenkin lapsen äiti päättänyt antaa omalle lapselleen. Eikö lapsen äidin valintaa kuitenkin pitäisi kunnioittaa? Loppupeleissä lapsen äiti muutti mielensä – hyvä niin. Sivujuonteena voidaan sanoa, että ehkä meidän tie kohti kaksosia alkoi tästä, tämä poika oli toinen puolikas kaksosista ja lapsen äiti oli jonkin aikaa sitä mieltä ettei hän kykene pitämään molempia. Me olimme yksi niistä perheistä, joka valittiin ehdolle tälle toiselle vauvalle.

Mä jäin pohtimaan tätä asiaa. Musta se tuntuu ihan käsittämättömän julmalta sekä lasta, että lapsen biologista vanhempaa kohtaan. Puolitoistavuotiaalle lapselle on kuitenlkin ehtinyt syntyä jo oma identiteetti ja sen ikäinen lapsi tunnistaa kyllä nimensä. Mietin vastausta kysymykseen miksi? Miksi joku haluaa tehdä näin? Tuntuuko lapsi sen jälkeen omemmalta? Onko se jonkinlainen välitilinpäätös? Tiedän että perheeseen toivottiin jo tokalla kierroksella tyttöä... onko tää nimi ollut äidin ykkösnimi tyttärelleen jo lapsuudesta? Ja ei, ei siinä lapsen nykyisessäkään nimessä mitään vikaa mun mielestä ole.


Mun oli pakko kirjoittaa tästä kun jostakin syystä se on jäänyt mietityttämään... eilen äiti pyysi naamiksessa ehdotuksia tytön lempinimeksi... mun teki niin mieleni kirjoittaa et sillähän on jo nimi ja lempinimikin.



Kommentit

  1. Käsittämätöntä...

    Autistin äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä en ymmärrä. En vaikka miltä kantilta katsoisin...

      Poista
  2. Aika hurjaa ja julmaakin. Voiko lapsen tausta vielä tuossa vaiheessa tuntua niin pelottavalta ja vieraalta, että hä et on kauhean konkreettisesti saatava leimattua omaksi? Ei voi ymmärtää.

    Näistä vanhemman oikeuksista ja mun onkin pitänyt moneen kertaan kommentoida teidän koulujuttujenkin yhteydessä, mutta mää en ikuna ehdi kelkkaan. Onneksi ilmankin selvitään erinomaisesti.

    Onko oma nimi subjektiivinen oikeus?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selvitään, selvitään... Kyllä oma nimi on mun mielessä jokaien oma, subjektiivinen oikeus. Kysymys kai on että koska tämä oikeus siirtyy lapsen vanhemmilta lapselle?

      Poista
  3. Onpa erikoinen ratkaisu tytön vanhemmilta. Tiedätkö yhtään miksi vanhemmat haluavat näin tehdä? Pystyisitkö kysymään äidiltä miksi tai jopa hiukan kyseenalaistamaan ratkaisua? Itse en keksisi muuta syytä kuin halun jättää lapsen tausta taakse ja aloittaa jollain tavalla alusta.

    En kyllä silti ymmärrä ratkaisua eikä itselleni tulisi tuollainen mieleenkään, kun lapsella tosiaan on jo OMA nimi! Tietynlainen suvaitsevaisuusharjoitus tämäkin hyväksyä vanhempien erikoinen ratkaisu. Täytyyhän sen tuntua heistä oikealta ja hyvältä ratkaisulta jos kerran tällaista suunnittelevat.

    -3:n äiti-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, enkä tunne tätä ihmistä riittävän hyvin että voisin edes kysyä. Jos kyseessä olis läheinen ystävä toki asiasta keskustelisin ja nostaisin esille myös sitä toista puolta, sitä että lapsella on jo identiteetti ja oma nimi.

      Poista
  4. Aika erikoista... me ollaan mietitty että vaihdettaisi esikoisen lempinimi kutsumanimeksi, kun sillä lasta on syntymästä asti kutsuttu, eikä oikeaa nimeä käytä kukaan. Nyt täytyy joka paikassa krjata et ei kun lasta kutsutaan x nimellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä oon itse aikuisena vaihtanut oman lempinimeni etunimekseni, ihan vaan siksi että se virallinen nimi tuntui vieraalta ja oli kohtuuttoman hankalaa aina kaikille ja kaikkialla korjata sitä nimiasiaa. En oo katunut :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi