Siirry pääsisältöön

varokaa irrallista äitiä

Oi onnea ja sen autuutta… kun vapaapäiviä pitää riittävän harvoin on ne yhtä juhlaa vaikkei mitään sen kummempaa tekiskään. Jo se puolisentuntia siellä autolasiliikkeessä Sinkkosta lukien oli suorastaan juhlava – ei yhtään lasta nykimässä housunlahkeesta tai haluamassa pissalle. Edellinen oma vapaapäivä oli marraskuun alussa.

Ajoin ihan isoon kaupunkiin asti, kiertelin huonekalukaupoissa inspistä etsien. Ruokapöydäntuoliprojekti on kallistumassa penkkiprojektiksi, Crate & Barrel ainakin tiedosti mun tarpeen penkkimuodille. Kävin pienissä ja ahtaissa lahjatavaraliikkeissä, niissä joissa on ihan kauheesti kaikkea pientä ja rikkimenevää ja sellaista johon lasten nyt vaan on pakko koskea – ihan tavallistenkin lasten, saati sit meidän aistituntemuksia etsivien lasten. Katselin ja nautiskelin, tuoksuttelin kynttilöitä ja saippuoita. Ostin itselleni housut Bryn Walkerilta. Ostin vaikkei mun pitänyt ostaa yhtään mitään. Ostin koska ne oli ne housut joista olen vuosia unelmoinut ja kuvitellut jo ettei kukaan tee sellaisia housuja... ja siinä ne sit oli. Pakkohan ne oli ostaa. Ostin vaikka tiesin mitä L siitä ajattelee, ei pitänyt ostaa mitään. Ostin vaikka omatunto kolkutteeleekin. Ostin, enkä palauta.




Lopulta vaelsin puutarhaliikkeen kautta tähän kahvilamaailman mäkkäriin, Starbucksille. Lähinnä siks et täällä on ilmainen netti ja pöydät täynnä pistorasioita mulle ja muille mun kaltaisille. Osa tekee töitä, joku vaan surffaa, kaksi ainakin opiskelee. Mun naapurin matikantehtävät näyttää ikäviltä. Vastapäätä istuva mies taitaa vaan lukea päivän lehteä pädiltään.




Viimeyönä valvottiin. M ryntäs itkien meidän makkariin puoililtaöin ja sen jälkeen oli rauhatonta. Yhdeltä itkettiin taas... Yhdestä kahteen pidin sitä kiinni kädestä. Kahdelta se sanoi ettei enää tartte. Vähän sen jälkeen käveli L unissaan, se tutki kuulemma meidän talon rakenteita ja kolmelta oli taas M:n vuoro. Eilisiltainen chili ei ollut mun vatsan mieleen ja rintalastan alla korvensi. Harkitsen vakavasti ystävän neuvoa luopua punaisesta lihasta ja maitotuotteista. En tiedä häiritsikö prinsessan unta uusi melatoniinivalmiste vai vaan tietoisuus siitä että mä olen päivän poissa. Ehkä sillä oli vaan huono yö. Karvaisesti muistan taas ne valvotut vuodet ja olen haluton luopumaan jo kerran saavutetusta edusta, noin suunnilleen nukutuista öistä.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...