stressiä ilmassa

Mua ahdistaa ja pahasti... tiedän miksi, mutta en ymmärrä miksi.

Aloitetaan tästä.

Lapsen syömisen tärkeys on jonkinlainen sisäänrakennettu primitiivinen mekanismi lapsen vanhemmassa. Jos lapsi ei syö, vanhempi tuskastuu, huolestuu, tuskastuu lisää ja huolestuu lisää. Mikään mahti maailmassa ei voi pakottaa lasta syömään ja niinpä sitä tulee kokeilleeksi kaiken mahdollisen, mahdottoman ja vähän päälle. Lopulta on valmis hylkäämään kaikki periaatteensa ja ennakkoasenteensa ja tarjoilemaan lapselle vaikka kuun taivaalta – jos se vaan söis.

En kirjoita nirsosta lapsesta, siis lapsesta joka tykkää syödä tiettyjä ruokia ja sit ei taas syö toisia. En kirjoita lapsesta joka haluaa ruokansa tietyllä tavalla, tietyn lämpöisenä tai tietyssä koostumuksessa. Kaikki nämä lapset syö, ne syö edes niitä tiettyjä ruokia, tietyllä tavalla. Kirjoitan lapsesta, joka oikeasti ei syö riittävästi elääkseen, lapsesta jonka elämään kuuluu kiinteänä osana niin sanotut ravintolisät, lapsesta jota vanhemmat yrittää oikeesti pitää hengissä ja terveenä – salaa. Lapsen selän takana.

Sit se toinen asia...

Diagnoosi on shokki ja sen käsittelyssä seurataan periaatteessa samanlaisia askeleita kuin surussa tai missä tahansa muussa kriisissä. Ensin saadaan ne uutiset, ollaan jollakin tasolla järkyttyneitä ja tunnetaan avuttomuutta sen suuren tuntemattoman edessä. Surraan sitä menetettyä lasta – siis unelmaa siitä omasta lapsesta. Lähdetään kuntoutusrumbaan ja homma edistyy mukavasti ja useimmat vanhemmat ainakin jossakin välissä ajattelee korjaavansa lapsensa. Sehän kuntoutuu, sehän paranee, tästähän tää ura urkenee ja saan sen unelmien menetetyn lapsen vielä takaisin... Jossakin vaiheessa ollaan katkeria ja kateellisia ja lopulta tien päässä on palkinto, lapsen erityisyyden ja erilaisuuden hyväksyminen ja voimavarojen tiedostaminen.

Mä jotenkin kuvittelin että tää tie on jo käyty. Mä luulin kulkeneeni tän polun ja olevani jo siellä missä porskutetaan eteenpäin niillä eväillä jotka on hyödyntäen voimavaroja ja tukien mutkissa ja mäissä. Ja paskan marjat sanon minä.

Mä oon varmaan puolisen vuotta salaa ajatellut et ehkä M:n diagnoosissa oli virhe. Ehkä se olikin jotenkin häilyvä tai ehkä se muutamassa vuodessa pääsee kohtaan jossa tehdään uudelleen arvio ja todetaan että sehän on ihan tavallinen lapsi. Lukijasta tää varmaan kuulostaa ihan utopistiselta ajatukselta, mutta niin se vaan menee... Meillähän nykyään keskimäärin niin paljon helpompaa, elämä sujuu ja arki toimii. K on selkeesti ollut se suurempi huolen aihe - jos tätä syömättömyyttä ei lasketa. Me pärjätään oikein hyvin ja kaikkihan muutenkin aina siitä sanoo et se on niin mukava ja tasapainoinen ja... Viikko sitten M.n koulurepussa oli nippu papereita, mukana muun muassa ne GARS-2 testin tulokset, ne joita jokin aika takaperin täyttelin. Testien perusteella oli epätodennäköistä, että meidän lapsemme olisi autistinen. Olin hämmentynyt. Meinasin suoraan soittaa M:n diagnoosin tehneelle psykiatrille – tai tiimhän sen teki – googlasin GARS-2:n luotettavuutta ja päädyin jonkinlaiseen vastaukseen... Usein HFA (High Functioning Autist) –lapset pääsee tästä kyseisestä testistä läpi puhtain paperein. Jätin asian hautumaan. Koulu loppui, eikä meidän elämä muuttunutkaan helvetiksi niin kuin vielä vuosi sitten. Meillä on oikeastaan ollut mukavaa, huikeeta edistystä... salaa ajattelin, että sehän on varmaan parantunut.

Lääkärin odotushuoneessa tänään kaduin melkein että olin koko syömisasiasta ollut niin hervottaman huolissani... ”Just äskenhän se söi kourallisen raksuja, eikä sen painokaan ollut pudonnut, pysähtynyt paikoilleen vaan ja sehän pärjäs siellä raamiksen tapaamisessakin ihan mukavasti” Valmistauduin pitämään sellaisen ”anteeksi nyt kun oon tällainen ylihuolestunut äiti”-puheen ja vähän naurahtamaan omalle höperyydelleni. Meillä on ihana lastenlääkäri, se kuuntelee ja puntaroi ja pohtii ja tarjoaa edes jonkinlaisia ratkaisuja. Se kysyy tukun kysymyksiä ja sit jututtaa M:aa itseään ja sit kysyy lisää. Sit se miettii hetken ja kysyy vielä yhden kysymyksen; ”onko tätä kestänyt viikkoja vai kuukausia?” – Mä selitä sen minkä se jo tietää et ainahan se on ollut enemmän tai vähemmän huono syömään, mutta tää akuutti tilanne on nyt ollut menossa viikkoja, ei sentään kuukausia.

Se lääkäri katsoo mua silleen hellästi, vähän pää kallellaan ja puhuu rauhalliseen ääneen. Se kertoo mulle että se uskoo M:n oppineen uuden tavan kanavoida ahdistusta muutostilanteissa ja että syömättömyys on autistisille lapsille hyvin tavallinen tapa reagoida muutokseen, siis niille jotka on riittävän vanhoja, kyvykkäitä ja älykkäitä oppimaan uusia toimintamalleja raivareitten ja katkeamattoman kiukun rinnalle tai tilalle. M on oppinut ilmeisesti siirtämään ahdistuksensa tähän omalaatuiseen ”syömishäiriöönsä”. Se ei olekaan parantunut autismista. Sen älykkäät aivot o vaan löytäneet sen maailmassa sosiaalisesti hyväksyttävämmän tavan ratkoa stressitilanteita ja ongelmia. Valitettavasti vaan aika haitallisen itselleen. Saan mukaan kourallisen lisäravinnevalmisteita, kokeiltavaksi ja sekotettavaksi kaakaoon tai pirtelöön tai jogurttiin tai ihan mihin vaan. Saan lapun ja käskyn soittaa huomenna aamulla Autismi Klinikalle. Niillä on siellä joku terapeutti, joka on aivan erityisen erikoistunut tän kaltaisiin ongelmiin.

Autossa mä soitan L:lle. Se kertoo mulle iloisesti että M on ihan varmasti ihan pian pudottamassa diagnoosiaan ja tää on vaan vaihe kuntoutumisprosessissa. Mä en enää oo ihan varma. Mulla on jotenkin lamaantunut olo. Enkö mä oikeesti vielä ole tällä matkalla tämän pidemmälle ehtinyt? Tunnen itseni idiootiksi.