hoppua ennen loppua

Lomakesulkeiset - terapiaan – asioille –lounaalle – asioille – terapiaan – asioille – terapiaan – ruokakauppaan – kotiin – leikkideitti – opelahjojen askartelua... Kokonaisaika yhdeksän tuntia siirtymätaipaleineen. Kello in viittä yli kuus ja mua uuvututtaa ja hengästyttää... vielä tarttis ruokkia noi natiaiset ja kirjoittaa kiitoskortit kolmelle opettajalle ja kahdelle bussikuskille ja päättää mitä itse vie huomenna sinne kemuihin ja laittaa pyykit ja jatkaa niitä lomakesulkeisia... tällaista tää on, siis tää koulun päättyminen. Voin vaan arvailla miten kaoottiseks se menee vuoden päästä kun opettajia on kominkertainen määrä.

lasten mielestä hieno ja epäilemättä uuden omistajansakin mielestä hieno...

Ei kannata rutista, ei tän päivän ”palkassakaan” ollut vikaa.

R:llä ja M:lla oli kyllä tosi kivaa tänään. Kertaakaan ei tullut riitaa ja meno oli aivan hulvatonta. Niitä kahta on ihanaa seurata kun yhdessä ovat kulkeneet niin pitkän matkan. Silloin kun ”leikittiin” yhdessä ekaa kertaa oli deitin kesto kai puolisentuntia ja kumpikaan ei itsenäisesti sanonut sanaakaan. Sitäpaitsi on aina kivaa leikkiä sellaisten kanssa jotka ei korvaansa lotkauta kun K vetää tunnin raivarit ja puree veljeään, sellaisten joitten kanssa nää erityiset on aika tavallisia. Ja oli meillä muutenkin mukava ja hyvä päivä, kiire vaan ja niistä lahjoistakin tuli kivan näköiset. Bussikuskeille on leivät kohoamassa aamuksi, saavat huomenna lämpimäisiä.

 

Mulla ei oikeesti oo edes mitään sanottavaa... pää on tyhjä. Tai siis pitäis kirjoittaa siitä Kaitaan vammaistentalosta ja Kultarannan - vai minkä se nyt oli - autistienkodista, tai ei niistä vaan siitä miten lyhytnäköisiä ja ahdasmielisiä ihmiset on. Siitä miten vieraat asiat pelottaa ja siitä miten ihminen aina jotenkin kuvittelee etteivät niin sanotut ikävät asiat osu omalle kohdalle. En mäkään ikinä ajatellut että me menetetään lapsi ja että niillä muillakin olis erityishaasteita. Nämä asiat ei varsinaisesti kuuluneet suunnitelmaan. Enhän mä villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut meille kolmea lastakaan. Kuka tietää koska liukastuu kadulla ja halvaantuu, tai lapsi jää auton alle ja jatkaa elämäänsä pyörätuolissa. Niin et sille invataksille saattaa siis yllättävästi tulla käyttöä.

Kello on vähän päälle seitsemän ja L kurvailee autotalliin... pyykit on edelleen vaiheessa ja lomakkeet. Yksi kolmesta on nukkumassa. Kaikki kolme on ”syöneet”.