Siirry pääsisältöön

kun äidiltä meni hermot

Sen vuosi sitten olin siis maannut koko yön paikoillani, saanut sisäisen verenvuodon ja maannut taas hievahtamattakaan, joka paikkaa kolotti ja särki ja edessä oli päivä täynnä tutkimuksia ja tutkimusten kavereita. Tässä vaiheessa tiedettiin ettei vika ole sydämessä ja seuraava epäilys oli – keuhkot.
Tänä vuonna eilinen oli onneksi toisenlainen. Ensimmäinen pitkästä helleaallosta, lämmin kuin lehmän henkäys. Tältä äidiltä meni iltapäivästä pahan kerran hermot, mutta noin muuten oiken onnistunut. Käytiin Taideopella kahvilla ja leikkimässä ja allekirjoittanut vähän purkamassa sydäntään. Lapset heitteli vesi-ilmapalloja pihalla ja suihkutteli toisiaan vesiletkulla... kotiin matkas kolme lasta puolialastomina.





No miten ne hermot sit meni? Tultiin kotiin, laitoin märät vaatteet pesuun, tyhjensin tiskikoneen ja ”I’m hungry...” valituksen säestämänä laitoin ruokaa. M halus ruokaa jota voi pureskella, selvä... laitoin siis pureskeltavaa ruokaa kaikille kolmelle. Ruokapöydässä M ilmoittaa kuin uutena asiana että tiedänhän mä ettei hän syö ruokaa – joo tiedän. Hän haluaa pirtelön. Hullu tai epätoivoinen kun oon, teen pirtelön. Teen pirtelön, jotta pikkutyranni voi kertoa mulle ettei halua sitä vaan ottais mielellään jäätelöä. Tässä vaiheessa pojatkin tajuaa että heidän ihan tavallainen kana ja pasta ja vihannekset on oikeestaan aika perseestä ja hekin mieluusti ottais pirtelöä tai jäätelöä tai ehkä molemmat. Jostakin korvien välistä kuuluu sellainen pieni naps. Astelen pakastimelle, kaivan ulos puolengallonan paketin vaniljajäätelöä – vähän vajaan 2 litraa – ja jaan sen ristillisesti tasan kolmeen kulhoon. Isken kulhot niitten eteen ja heitän lusikat pöydälle, nappaan tuoreen Kodin Kuvalehden kainalooni ja ilmoitan että on kaikkien kannalta huomattavasti parempi jos tästä ei aiheudu sotkua ja painelen yläkertaan lukemaan lehteäni. Mennessäni työnnän ne kolme koskematonta lautasta Koiran eteen, keittiössä on hiljaista.

Vartin päästä ne tulee makkariin muina miehinä, kertoo että he pyyhki toistensa kädet ja suut ja ettei kukaan oo tahmee. Alakerrassa odottaa K:n puolikas kulhollinen jäätelöä, M:n melkein koskematon ja O on tyhjentänyt omansa. Oli siistiä, ei sotkua. Lapsellista? Joo. Mutta kyllä teki hyvää hetken aikaa olla taas kolme tai viis tai jotakin siltä väliltä. Otin jääkaapista sen viimeisen oluen ja istuin alas. Autan vauhtikaksikolle lohikäärme-dinosaurus-krokotiiliasut päälle. Ne on aika hauskan näköiset lohikäärmeet... M:n asu on kokoa 18kk ja K:n 24kk.





Ilalla ajaelin yhteen noista järvenrantakaupungeista, juhlimaan Kummitäti K:n synttäreitä. Siellä oli muitakin lämpömittarin näyttäessä 30C:sta vielä seitsemän jälkeenkin. Meillä oli kivaa, Mojito oli hyvää, ruoka pahaa. Istuttiin pitkään, muisteltiin meidän yhteistä tietä, tällä kertaa niitä hyviä ja hauskoja asioita.



tunnelma - hyvä, ruoka - huono

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää