Jos multa kysytään tänään miltä musta tuntuu, mä sanoisin et se on syöpä. Tai ei välttämättä syöpää, muttei kuitenkaan hyvänlaatuinenkaan. Mutta kukaan ei kysy. L on ainoo joka kysyy ja se on mun kanssa samaa mieltä. Kaikki sanoo et se ei ihan varmasti oo yhtään mitään... mistä vitusta ne sen tietää. Ei kukaan muukaan tiedä. Siksihän se koepalakin otetaan, jotta tiedettäis. Mä aina välistä mietin mitä kaikkia päättömyyksiä sitä tuleeitse lauottua kun jotain pitäis sanoa, muttei tiedä mitä sanois... parasta olis tehdä niin kuin se yks ystävä, joka suoraan sanoi ettei osaa sanoa mitään. Ei tarvitse osata lohduttaa. Mä mietin et onko ne mun yöhikoilut sittenkin jotenkin liitännäisiä siihen pattiin? Mietin et onhan toi tissi ollut pidempään vähän kipeä. Ei pahasti. Oon ajatellut et se on vaan joku lihas ja hieronut ohimennessäni. Särkee sitä nytkin, vasenta rintaa. Ei mua pelota. Ei mua ahdista. Mietityttää. Oon varma että tästä mennään läpi. Ihan niin kuin niin monesta muus...
Tarinoita elämästä kolmilapsisessa perheessä. Tarinoita autismista, ADHD:sta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Elämää ulkosuomalaisena Yhdysvaltain länsirannikolla. Äiti - kiinteistövälittäjä. Isä - nörtti. Lapsi - Autisti. Lapsi - Adhd ja autisti. Lapsi - Adhd. Koira - Martta vaan.