torstai 7. maaliskuuta 2013

fire and rescue


Naapuri ja ystävä käytiin äsken hakemassa ambulanssilla sairaalaan kun oli ilmeisesti lasinsirpaleella leikannut ranteen auki – kirjaimellisesti. Oli aika avuton olo katsoa kun ne tosta veti pillit päällä ohitse ystävien talon eteen, tietäen että perheessä on kahden viikon ikäinen vauva, kolmevuotias esikoinen ja tietämättä sen tarkemmin kuka on satuttanut itsensä, mihin ja miten. Onneks se oli ”vaan” perheen isä ja ”vaan” haava, vaikka L jo hirtehisesti heitti et sillä on varmaan synnytyksen jälkeinen psykoosi ja se teki sen tahallaan tajuttuaan että nyt niillä on täysin peruuttamattomasti kaksi lasta ja koira.

No anyhow, muistui taas mieleeni mikse EN soittanut sitä ambulanssia silloin kesällä. Ensinnäkään en halunnut että M saa elämänsä traumat kun en kitenkaan kokenut olevani ihan välitöntä kuolemaa tekemässä ja toiseksi tiesin et L olis joutunut pitämään tiedotustilaisuuden tossa etunurtsilla aiheen pohjalta. Kolmanneksi... mua nyt vaan ahdisti ajatus siitä et sieltä tulee ambulanssi tohon meidän talon eteen hääräämään.

Sen muistan, kun L aikanaan teki saman liikkeen kuin naapurinmies että sairaalasta kotiin palatessa keittiö näytti siltä kuin meillä olis vähintäänkin teurastettu joku tai jokin. Silloinkin mä tietty reippaana tyttönä pakkasin L:n hanskan paksuun pyyhkeeseen, nostin M:n yöpaidassa autoon ja ajoin itse sinne ensiapuun.

Suomalainenhan ei ihan helpolla hätänumeroon soita vaan omatoimisesti hoitaa asiat itse. Kyllähän ne siellä paloasemalla vähän kesällä naureskeli ettei se mikään itsepalvelulaitos ole.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.