Naapuri ja ystävä
käytiin äsken hakemassa ambulanssilla sairaalaan kun oli ilmeisesti
lasinsirpaleella leikannut ranteen auki – kirjaimellisesti. Oli aika avuton olo
katsoa kun ne tosta veti pillit päällä ohitse ystävien talon eteen, tietäen
että perheessä on kahden viikon ikäinen vauva, kolmevuotias esikoinen ja
tietämättä sen tarkemmin kuka on satuttanut itsensä, mihin ja miten. Onneks se
oli ”vaan” perheen isä ja ”vaan” haava, vaikka L jo hirtehisesti heitti et
sillä on varmaan synnytyksen jälkeinen psykoosi ja se teki sen tahallaan
tajuttuaan että nyt niillä on täysin peruuttamattomasti kaksi lasta ja koira.
No anyhow,
muistui taas mieleeni mikse EN soittanut sitä ambulanssia silloin kesällä.
Ensinnäkään en halunnut että M saa elämänsä traumat kun en kitenkaan kokenut
olevani ihan välitöntä kuolemaa tekemässä ja toiseksi tiesin et L olis joutunut
pitämään tiedotustilaisuuden tossa etunurtsilla aiheen pohjalta. Kolmanneksi...
mua nyt vaan ahdisti ajatus siitä et sieltä tulee ambulanssi tohon meidän talon
eteen hääräämään.
Sen muistan, kun
L aikanaan teki saman liikkeen kuin naapurinmies että sairaalasta kotiin palatessa
keittiö näytti siltä kuin meillä olis vähintäänkin teurastettu joku tai jokin.
Silloinkin mä tietty reippaana tyttönä pakkasin L:n hanskan paksuun
pyyhkeeseen, nostin M:n yöpaidassa autoon ja ajoin itse sinne ensiapuun.
Suomalainenhan ei
ihan helpolla hätänumeroon soita vaan omatoimisesti hoitaa asiat itse. Kyllähän
ne siellä paloasemalla vähän kesällä naureskeli ettei se mikään
itsepalvelulaitos ole.
Kommentit
Lähetä kommentti