Siirry pääsisältöön

vanhemmuudesta


Ne nukkuu jo, ja kuten jokaisena iltana, niin tänäänkin... käyn jokaisen sängyn vierellä matkalla omaan sänkyyni, korjaan peittoa, silitän hienoa tukkaa ja suutelen sileää poskea, kuiskaan hiljaa – ”rakastan sua”. Mietin hetken sitä joka ei tullutkaan. Avaan ikkunaa tai säädän lämpöpatteria suuremmalle. Joskus joku havahtuu, peittelen takaisin sanoin – ”ei mitään hätää, mamma vaan tässä vieressä”. Satojen miljoonien vanhempien jokailtainen rutiini, ilman sitä ei voi käydä nukkumaan. Se ajatus lämmittää... näin tapahtuu talossa, asunnossa, yömajassa, teltassa, hätämajoituksessa... köyhät, rikkaat, unohdetut, paenneet, tavikset... kaikkialla, jokaisena iltana.

Mietin minkälainen ihminen on niin paha, niin vino että kykenee tappamaan oman lapsensa... hitaasti, kiduttamalla. Liki yhdellätoista vanhemmuusvuodellani ymmärrän ne vanhemmat jotka pikaistuksissaan tai väsymyksessään, äärimmäisen epätoivon hetkellä, yhden pienen hetken välähdyksessä saavat aikaiseksi jotakin mitä katuvat lopun elämänsä. Mutta hitaasti, jatkuvasti, vuosia pahoinpitelemällä ja kiduttamalla... Minkälainen ihminen toimii niin? Mitä mulle pitäis tapahtua että musta tulis niin häiriintynyt? Niin rikkinäinen? Joskus aikanaan sosiaalipolitiikan lehtori sanoi että pitää muistaa, että jokainen ihminen, tiettyyn tilanteeseen ajettuna kykenee mitä hirvittävimpiin tekoihin. Mikä ajoi tämän ihmisen tähän tilanteeseen? Mikä oli se ajatuspolku? Tekojen ja tapahtumien sarja joka teki tästä rationaalisen tavan toimia tälle ihmiselle? Yritän ymmärtää... en osaa, enkä oikeastaan edes halua. Salaa toivon että se saa maistaa omaa lääkettään ja että se tuomio, että se ihan oikeesti, on elinkautinen. Että jokaisena päivänä on aikaa miettiä sitä mitä niin monet muut on miettineet sen puolesta.

Lapsi on lahja, tai oikeastaan lapsi on lahjoista suurin.  Tätä lahjaa ei käy vaihtaminen, mutta pois sen voi antaa... ottajia kyllä on.

Eilen illalla katsoin kuin 21-vuotias, nuori aikuinen tuli käymään vanhempiensa luona. Siinä kodissa jossa oli kasvanut. Alkuun muiskautti mojovan pusun isänsä poskelle ja sen jälkeen ilmestyi ruokasaliin ja istahti äitisä polvelle hyväksi toviksi, kuuntelemaan kun tädit jutusteli. Siinä on mulle tavoitetta. Jos mun oma tyttäreni toimii näin samassa iässä tiedän et oon jotakin tehnyt oikein.

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää