torstai 21. maaliskuuta 2013

vanhemmuudesta


Ne nukkuu jo, ja kuten jokaisena iltana, niin tänäänkin... käyn jokaisen sängyn vierellä matkalla omaan sänkyyni, korjaan peittoa, silitän hienoa tukkaa ja suutelen sileää poskea, kuiskaan hiljaa – ”rakastan sua”. Mietin hetken sitä joka ei tullutkaan. Avaan ikkunaa tai säädän lämpöpatteria suuremmalle. Joskus joku havahtuu, peittelen takaisin sanoin – ”ei mitään hätää, mamma vaan tässä vieressä”. Satojen miljoonien vanhempien jokailtainen rutiini, ilman sitä ei voi käydä nukkumaan. Se ajatus lämmittää... näin tapahtuu talossa, asunnossa, yömajassa, teltassa, hätämajoituksessa... köyhät, rikkaat, unohdetut, paenneet, tavikset... kaikkialla, jokaisena iltana.

Mietin minkälainen ihminen on niin paha, niin vino että kykenee tappamaan oman lapsensa... hitaasti, kiduttamalla. Liki yhdellätoista vanhemmuusvuodellani ymmärrän ne vanhemmat jotka pikaistuksissaan tai väsymyksessään, äärimmäisen epätoivon hetkellä, yhden pienen hetken välähdyksessä saavat aikaiseksi jotakin mitä katuvat lopun elämänsä. Mutta hitaasti, jatkuvasti, vuosia pahoinpitelemällä ja kiduttamalla... Minkälainen ihminen toimii niin? Mitä mulle pitäis tapahtua että musta tulis niin häiriintynyt? Niin rikkinäinen? Joskus aikanaan sosiaalipolitiikan lehtori sanoi että pitää muistaa, että jokainen ihminen, tiettyyn tilanteeseen ajettuna kykenee mitä hirvittävimpiin tekoihin. Mikä ajoi tämän ihmisen tähän tilanteeseen? Mikä oli se ajatuspolku? Tekojen ja tapahtumien sarja joka teki tästä rationaalisen tavan toimia tälle ihmiselle? Yritän ymmärtää... en osaa, enkä oikeastaan edes halua. Salaa toivon että se saa maistaa omaa lääkettään ja että se tuomio, että se ihan oikeesti, on elinkautinen. Että jokaisena päivänä on aikaa miettiä sitä mitä niin monet muut on miettineet sen puolesta.

Lapsi on lahja, tai oikeastaan lapsi on lahjoista suurin.  Tätä lahjaa ei käy vaihtaminen, mutta pois sen voi antaa... ottajia kyllä on.

Eilen illalla katsoin kuin 21-vuotias, nuori aikuinen tuli käymään vanhempiensa luona. Siinä kodissa jossa oli kasvanut. Alkuun muiskautti mojovan pusun isänsä poskelle ja sen jälkeen ilmestyi ruokasaliin ja istahti äitisä polvelle hyväksi toviksi, kuuntelemaan kun tädit jutusteli. Siinä on mulle tavoitetta. Jos mun oma tyttäreni toimii näin samassa iässä tiedän et oon jotakin tehnyt oikein.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.