jos olis tavallisia ja tavallista

Mulla on ihan ikiomaa odotushuoneaikaa O:n ollessa terapiassa ja mun istuessa odotushuoneessa. M ja K on kotona L:n kanssa. L:llä on poskiontelotulehdus ja hyvä vaimohan nakittaa sairaan miehensä välittömästi lastenhoitajaksi. Se nyt vaan oli jotenkin kätevämpää näin kun O:lla on sit perään vielä lääkäri ja... Yöllä mä heräsin O:n sydäntäsärkevään itkuun, kun sattuu, sattuu, sattuu...

Jatkotutkimusaika läpsähti perjantaille. Ei tullutkaan uusinta mammografiaa vaan ultra ja paikka vaihtui seulantayksiköstä diagnostiseen yksikköön. Yritän olla tosi rationaalinen ja ajatella ettei se mitään vakavaa ole. Joku kysta tai rasvapatti tai tukkiutunut rintarauhanen vaan. Järki siis sanoo et tuskin siellä mitään on ja samalla mielikuvitus laukkaa villinä ja mietin miltä näytän kaljuna ja sitä et onneks mulla on jo onkologi tai ehkä pitäis vaihtaa sellaiseen joka olis töissä täs tutummassa sairaalassa vai pitäiskö suoraan mennä Seattle Cancer Care Allianceen... vähän menee mielikuvitus siis asioiden edelle ja sivuraiteillekin. Perjantaille nyt ainakin pitää siis yrittää suitsia näitä villejä mietteitä ja etsiä sitä järjen ääntä ja valoa.

Aamusta käytiin pienellä kävelyllä jannujen ja Koiran kanssa, olihan ulkona kerrassaan loistava sää. Samalla retkellä tajusin että K on se potentiaalinen lapsi joka syö puskista kaikki myrkkymarjat – ”Grapes!” -  ja hetkeä myöhemmin se olis kotona syönyt tiskikoneen pesuainepuristeen – ”Candy!” Meillä on kotona kaikki myrkyllinen jo lukkojen takana samoin kuin lääkkeet ja veitset ja sakset – ja joo, myös tussit, liimat, maalit – mutta millä ihmeellä mä vahdin sitä ulkona? Millä mä pidän huolen siitä ettei se syö ties mitä viinirypäleinä tai mansikoina tai mustikoina tai vaikka dinosauruksen ruokana. Joskus mä toivon niin et sillä olis jonkinlaiset luonnolliset rajat, vaan ei.

Toisaalta me iltana muutamana mietittiin sitäkin et minkälaista olis jos M olis ihan tavallinen keskivertotyttö ja tultiin siihen lopputulokseen että parempi on, kun meillä on M. Ihan kaikkine mutkineen ja kommervenkkeineen. K:takaan en vaihtais, mutta kuonokopan hankkimista harkitsen. Toisaalta mun suurin pelo K:n suhteen on se että se tuntee ettei sitä rakasteta, että sille syntyy sellainen mielikuva et se vaan koko ajan on meidän hampaissa ja jäähyllä ja vastaus kaikkeen on aina se – ”ei, älä tee, älä mee, lopeta, pyydä anteeks...” Sattuneista syistä mietin myös sitä minkälaista olis jos mulla olis sellaiset tavalliset ja normaalit keskivertovanhemmat, joiden systeemit ja vinoumat olis sellaisia keskivertoja ja tavallisia. Mähän olisin jotakin ihan muuta. En mä mitenkään olis tällainen ja katsois maailmaa sillä tavalla kun nyt sitä katson.