Siirry pääsisältöön

sensory overload


Huolimatta siitä et eilen oli ihan tolkuttoman hauskaa, kun han olin saanut noille taottua päähän että on pysyttävä ryhmässä ja mentävä vuorotellen kaikkeen ihanaan ja kivaan... tilanne sinne museoon sisälle astellessa oli vähän kuin ekaa kertaa karkkikaupassa... kaikki säntää eri suuntiin ja huutaa et mä haluun, haluun, haluun. Lopulta kaikki saatiin haluamaan samaa asiaa, samaan aikaan tai ainakin joustamaan vähän toisten haluille ja odottamaan omaa vuoroaan.

Päivän aivan totaalinen kohokohta oli siellä vesileikkipisteessä. Mä seurailin M:aa kuinka se katseli sellaista vesipyörää joka saatiin pyörimään vaijereista vetämällä. Kaikki tykkäs siitä ja siinä oli sellainen M:n ikäinen tyttö joka leikki sillä pitkään ja M tarkkaili sitä ja näin miten se halus ihan hirveesti kokeilla. En auttanut kun halusin katsoa mitä tapahtuu. Ensin M katsoo mua ja vinkuu et se ei saa koskaan omaa vuoroa ja mä kehotin sitä olemaan kärsivällinen. Lopulta M oma-aloitteisesti marssii sen tytön luokse ja hyvin kohteliaasti kysyy voisko se saada koklata ja tyttö antaa ne narut sille... Se oli työvoitto. M ei puhu tuntemattomille ihmisille-lapsille-tytöille-pojille-olioille-eläimille, ei ainakaan itsenäisesti ja ilman apua. Mä oon edelleen hämmentynyt tästä, ehkä mun pitää ruveta motivoimaan sitä vesirattaalla.



Kun Kummitäti T laittoi viestiä ja kyseli meitä kahville tänään perjantaina en vastannut. En vastannut, koska eilen illalla musta tuntui siltä etten lähde enää koskaan yhtään mihinkään, ainakaan jos siellä on muita ihmisiä eikä täysin hiljaista. Illalla vetäydyin kaikkien parisuhdeoppaitten neuvojen vastaisesti omaan yksinäisyyteeni, katsoin Padiltä viimeisimmän Greyn Anatomian ja kävin nukkumaan. Mä halusin olla vaan ihan hiljaa, ihan yksin.

Sensory overload, myös äidille.

Uusi aamu, uusi mieli, uudet voimat. Jaksan kuvata ja jaksan lähteä leikkideitille-kahville-synttäreille. Huomisen opetuksenkin sain tässä aamutuimaan leivänpaistamisen ohessa tehtyä lasten katsoessa telkkarista Animal Trainiä. Niin siis se opetushan muhii päässä jo monta päivää ja muuta tehdessä tulee samalla hauduteltua leikkejä ja biisejä ja systeemeitä ja sit pitää vaan hioa ja tarkistaa ja ”oksentaa” se paperille oikeeseen järjestykseen. 



Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää