Tää on taas niitä
päiviä... M on ollut keskimääräistä haasteellisempi. Alkaen siitä hetkestä kun
se ei voinut kävellä aamulla autoon vaan sen piti jostakin syystä liikkua
mahdollisimman hitaasti. Myöhemmin hain sen Klinikalta, ja sain mukaani itkuisen
ja vaativan lapsen. Mikään ei ollut hyvin. Mikään ei ole ollut hyvin koko
päivänä, ei muutamaa hassua minuuttia pidempää. Ei niin kauaa et olisin ehtinyt
juoda kupin kahvia, ei niin kauaa et oisin päässyt vessaan, ei niin pitkään
että olisin saanut hetken hengähtää. L on pitkää päivää töissä ja, ja, ja... mä
seison taas hetken oman pienuuteni edessä ja mietin kasvavan epätoivon
kynnyksellä lähinnä kahta asiaa. 1 – Tarvitsen ison pullon lasin viiniä
2 – Millä perusteella mä selviän tästä? Millä perusteella elämä ei anna meille
isompia haasteita kuin mistä meidän on mahdollista selvitä? Mä haluun tylsän ja
tavallisen lapsen. Sellaisen kuin niillä muilla, niillä jotka ei tiedä tästä
mitään.
Tunti sitten
seisoin märässä leikkipuistossa toisen kaltaiseni kanssa ja ääneti hän muodosti
huulillaan lauseen ”Miksi just meidän lapsista tuli tällaisia?” – En tiedä.
Mä luulen et se
reagoi näin voimakkaasti O:n pottatreeneihin ja siihen hillittömään vyöryyn
positiivista huomiota jonka se – siis O – saa osakseen. Niin mä luulen. Mä
luulen et se jollakin tasolla, vai kaikilla mahdollisilla kokee olevansa
paitsiossa ja ottaa omansa – väkisin. Just nyt mä en pidä mun lapsesta,
rakastan kyllä, mutta en pidä. Joku sillä on hätänä... olis kivaa tietää mikä.
Voimahali!
VastaaPoista