vaikeeta rakastaa

Tää on taas niitä päiviä... M on ollut keskimääräistä haasteellisempi. Alkaen siitä hetkestä kun se ei voinut kävellä aamulla autoon vaan sen piti jostakin syystä liikkua mahdollisimman hitaasti. Myöhemmin hain sen Klinikalta, ja sain mukaani itkuisen ja vaativan lapsen. Mikään ei ollut hyvin. Mikään ei ole ollut hyvin koko päivänä, ei muutamaa hassua minuuttia pidempää. Ei niin kauaa et olisin ehtinyt juoda kupin kahvia, ei niin kauaa et oisin päässyt vessaan, ei niin pitkään että olisin saanut hetken hengähtää. L on pitkää päivää töissä ja, ja, ja... mä seison taas hetken oman pienuuteni edessä ja mietin kasvavan epätoivon kynnyksellä lähinnä kahta asiaa. 1 – Tarvitsen ison pullon lasin viiniä 2 – Millä perusteella mä selviän tästä? Millä perusteella elämä ei anna meille isompia haasteita kuin mistä meidän on mahdollista selvitä? Mä haluun tylsän ja tavallisen lapsen. Sellaisen kuin niillä muilla, niillä jotka ei tiedä tästä mitään.

Tunti sitten seisoin märässä leikkipuistossa toisen kaltaiseni kanssa ja ääneti hän muodosti huulillaan lauseen ”Miksi just meidän lapsista tuli tällaisia?” – En tiedä.

Mä luulen et se reagoi näin voimakkaasti O:n pottatreeneihin ja siihen hillittömään vyöryyn positiivista huomiota jonka se – siis O – saa osakseen. Niin mä luulen. Mä luulen et se jollakin tasolla, vai kaikilla mahdollisilla kokee olevansa paitsiossa ja ottaa omansa – väkisin. Just nyt mä en pidä mun lapsesta, rakastan kyllä, mutta en pidä. Joku sillä on hätänä... olis kivaa tietää mikä.