se missä puhutaan kotihoidontuesta ja kotihoidosta

Hesarissa julkaistiin Anu Silfverbergin kolumni kotiäitiydestä ja kotihoidontuesta ja maahanmuuttajista ja päihdeäideistä. Sen julkaisemisesta on jo useampi päivä ja luin sen ekaa kertaa heti silloin. Luin sen uudestaan jonkun linkittäessä sen naamakirjaan ja sit luin sen vielä kolmannen kerran tänään. Ekalla kerralla se meni jotenkin ohi enkä osannut suhtautua koko kirjoitukseen mitenkään. Tokalla kerralla lopetin lukemisen jossakin välissä ja kolmannella kerralla – josta tuli samalla neljäs ja viides – rupesin oikein ajattelemaan asiaa. Ihan asiaahan siinä periaatteessa puhuttiin ja ehkä mun oli niin vaikeaa suhtautua koko asiaan kulttuurien eroavaisuuksien takia eikä niinkään siksi että oon itse se kotiäiti.

Toisaalta mä kuulun omalta osaltani – korostan omalta osaltani – tähän Nina Mikkosen kastiin ja olen täysin ehdottomasti omien lasteni kotihoidon kannalla. Haluan puolustaa muidenkin mahdollisuutta kotiäitiyteen ja samalla siis sitä että sen valitseminen olisi yhteiskunnassa mahdollista ja mielekästä, muillekin kuin vähäosaisille, maahanmuuttajille ja päihdeäideille. Kärjistän, tiedän. Tunnen monta kotiäitiä, jotka eivät ole vähäosaisia, maahanmuuttajia tai päihdeäitejä – siis Suomessa – äitejä jotka nyt vaan ovat valinneet hoitaa lapsensa kotona riskeistä ja tappioista huolimatta. Mun mielestä olis oikein ja mielekästä mahdollisuus valita se kotona olemisen mahdollisuus ilman että perhe kärsii valtavia taloudellisia tappioita niin sen hetkisessä elämässä kuin myöhemmin eläkeiässä. Tässä astuu kuvaan individualismi ja se ettei perhe ole aidosti yksikkö suomalaisessa yhteiskunnassa vaan perheessä on erillisiä aikuisia tai yksi aikuinen ja sit ne lapset. Ainakin näin verotuksellisessa ja taloudellisessa mielessä. Mulle kukaan ei maksa kotihoidontukea. Meidän lapsista ei saa lapsilisiä. Meidät saa vähentää verotuksessa.

Hypätään meren tälle puolen. Hypätään tähän meidän osavaltioon täällä länsirannikon pohjoisessa kulmassa, Kanadan alapuolella. Vaikka kuulun siihen Nina Mikkosen laumaan, haluan silti painottaa että mä haluan mennä töihin. Mitä nopeammin, sitä parempi. Kaipaan töihin. Kaipaan työyhteisöä ja sen mukanaan tuomaa aikuisten välistä kommunikaatiota. En halua luoda uraa, en halua tehdä niin sanottua kokopäivätyötä, ainakaan perinteisessä mielessä. Sitten haluan todeta sen että M on koulussa 20,5 tuntia viikossa, tässä kohdassa pääsen siis ”helpolla”. Normi M:n ikäisen kouluviikko on 3-4 päivää viikossa 2,5-3,0 tuntia päivässä. Pojat täyttää kesäkuussa kolme. Ne menee syksyllä kouluun kahtena aamuna eli mulla on kotonahoidetuista lapsista huolimatta  kuusi tuntia ihan omaa aikaa – ehkä – jos M menee aamupäiväksi kouluun. Kuusivuotiaan lapsen koulupäivä on jo 6,5 tuntia viitenä päivänä viikossa.

Perheet voidaan karkeasti jakaa täällä kolmeen tai ehkä neljään kategoriaan. 

Ekassa on ne joiden on oman perheen talouden takia pakko tehdä töitä. Molempien aikuisten, tai sitten sen ainoan aikuisen. He ovat päivähoidon asiakkaita. Täällä päivähoito ei ole varhaiskasvatusta vaan lasten säilytyspaikka, siis kahdestatoista viikosta sinne kolmeen vuoteen asti.

Tokassa ryhmässä on meidän perheen kaltaiset, keskiluokkaiset perheet joissa toinen vanhemmista ansaitsee elannon ja toinen hoitaa lapset ja tekee töitä jos haluaa tai JOS se on mahdollista. Mulla on useampikin ystävä joiden lapset ovat jo lukioikäisiä, mutta perheen isä matkustaa työnsä takia tai tekee pitkää päivää kuten L, ja näin lasten elämä, tulemiset ja menemiset on täysin sen toisen vanhemman harteilla. Mene siinä sitten töihin... kuka palkkaa ihmisen joka voi tehdä töitä aina joskus ja vaan sillä ja tällä aikavälillä ja silloinkin yleensä niin ettei yhtenä päivänä viikosta ehdi töihin oikeastaan ollenkaan, ja sit on opettajien koulutuspäivät, ja kokouspäivät ja pyhäpäivät ja lomat ja kesälomat... Niin, ja jokainen hyvä äitihän tekee koulussa myös vapaaehtoistyötä vähintään kerran viikossa.

Kolmanteen ryhmään kuuluu tinkimättömät uraihmiset. Molemmat vanhemmat tekee pitkää päivää, matkustaa ja rakastaa työtään. Kärjistetysti – tai ei edes kärjistetysti – vanhemmat riitelee siitä kumman on pakko olla iltaseiskalta kotona. Meillä on ystävinä myös tähän ryhmään kuuluvia ihmisiä. Heillä on nanny ja jokainen näistä äideistä on omalta osaltaan tehnyt surutyötä siitä että lapsi kutsuu nannyään äidiksi.

Neljänteen ryhmään kuuluu se pieni osa ihmisiä, joilla on niin paljon rahaa että voivat tehdä mitä lystäävät.

Haluan kasvattaa lapseni kotona. Haluan että mä olen näitten lasten Äiti – joo, isolla Äällä. Haluan tehdä töitä, mutta koska kuulun siihen kakkosryhmään. L tuo leivän taloon ja mä voin korkeintaan kerätä voita ja hilloa päälle sen puitteissa et leipä kuitenkin tulee taloon.

kalsarikallet odottelee M:n koulubussia