Siirry pääsisältöön

jokaisella jotakin

Koska mä nyt satun istumaan tässä Klinikan odotushuoneessa O:n ollessa fysioterapiassa, eikä mulla oikeestaan oo muutakaan tekemistä voin yhtä hyvin kirjoittaa.



Alkaen ensi viikosta O:n maanantaipäiviin lisätään toimintaterapia. Sikäli Iran ehdotonta et kahdessa tunnissa me jopa ehditään M:n ja K:n kanssa vaikka puistoon tai kauppaan tai Iran vaan kahville. O:n kannalta positiivista on päästä taas taklaamaan nousussa olevaa kylpykammoa ja roskahirvitystä ja sitä armotonta kitinää.

Mä aloitin tänään M:n ruokapäiväkirjan pitämisen. Sen kolme vuorokautta pitäis jaksaa ja muistaa merkata jokainen suupala, tarjottu ateria ja huikka vesilasista. Kuin sattumalta tossa odotusaulan pöydällä oli sellainen "eat right" vihkonen ja sitä selailin hetken ja tajusin et siinä paprussahan oikeestaan kulminoituu meidän ongelma M:n syömisen tai syömättömyyden kanssa. Siinä oli lista 25:stä hyvästä ja terveellisestä välipalasta. M kelpuuttais niistä kolme ja saattais ehkä kokeilla kolmea muuta... parhaimmillaankin siis 6/25 kelpais. Tässä siis se ongelma. Ei mun mielikuvituksessa tai luovuudessa tai halussa tarjota monipuolista ravintoa. Sillä nyt vaan on aivan järkyttävän "ahdas" repertuaari. Niin, ja se saattaa jopa maistaa ja kokeilla ja periaatteessa kai tykätäkin... mutta silti valita olla syömättä. Ei auta lahjoa. Ei auta kiristää.

Viimeisenä K. Last but most certainly not least... Sillä on tänään ollut taas aivan erinomaisen sensorista palautetta hakeva päivä. Jannu on keskittynyt hyppimään ja heittäytymään. Alas ja päin, ihmisiä ja eläimiä ja huonekaluja. Juomia on läikkynyt ja kaatunut, ja mustelmia saatu ja saatettu... itselle ja muille. Taas kerran olen kiitollinen siitä et meidän palikat on vaahtomuovista.

Yhdellä yhtä, toisella toista, jokaisella jotakin.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän