Siirry pääsisältöön

pieniä irrallisia palasia


Kaikesta pitäis taas kirjoittaa...  

Täällä on tapetilla perustuslaillinen oikeus avioliittoon – tai siis se ettei se ole sitä tällä hetkellä vaan avioliitto on nyt miehen ja naisen välinen -  ja tietyt ääriryhmät on tietysti takajaloillaan ja naamiksessa käydään aika kärkästäkin keskustelua aiheesta. Mitä raamatussa sanottiinkaan homoseksuaalisuudesta? Onko sillä loppupeleissä edes mitään väliä? Kuka kirjoitti raamatun? Onko raamattu Jumalan sana, vai ihmisten näkemys Jumalan sanasta... lista on loputon. Oman kantani tähän asiaan oon täällä jo tehnyt selväksi aiemmin, jos sillä nyt edes on mitään merkitystä.

Sitten on syöpä. Järki edelleen sanoo ettei mulla nyt oikeastaan mitenkään voi olla rintasyöpää, vaan hetkittäin mielikuvitus laukkaa villinä omia polkujaan. Kuolemaa en pelkää, pelkään sairautta ja siinäkään en kipua ja itse sairautta vaan enneminkin niitä käytännön asioita. Kuka hoitaa lapset? Kuka tekee sitä tai tätä tai tota... jos sattuisin kuolemaan – voihan se olla että kupsahdan jo tänään – mua surettaa eniten ajatus siitä ettei kolmikolla enää olis äitiä. Elämä jatkuis ja ne selviäis, mutta nillä ei enää olis äitiä.

Eilen olin hetken aikaa mukana M:n toimitaterapiassa opettelemassa uutta kotitreeniohjelmaa. Oli jotenkin pysähdyttävää katsoa miten liki viisivuotias edelleen ojentaa vastakkaisen puolen käden ja jalan kääntäessää päätään lattialla. En voi olla miettimättä et miten me ei koskaan kärähdetty näistä missään seulassa? Oliko se sitä että mä aina muistin vakuuttaa pontevasti et kaikki oli hyvin, vai sitä et M aina kehittyi muuten niin etuajassa ja nopeesti ettei kellekään tullut mieleenkään etteikö ne varhaislapsuuden heijasteet oliskaan väistyneet normaalisti.

Meillä on palattu leikkimään sitä leikkiä taas... sitä missä musiikki soi ja musiikin pysähtyessä pitää nopeesti istua tuoliin ja viimeinen jää ilman. Meillä ei vaan käytetä tuoleja vaan sänkyjä ja niitä on kyllä kaikille. Käytännössä leikkiä leikkii L ja M. Ne vuorottelee sänkyjen välillä. Pääsiäisenä ajateltiin vähän laajentaa tätä leikkiä ja siirtää pojat M:n huoneeseen ja M poikien huoneeseen ja toivotaan et jos leikki loppuis siihen. Poikien huone on lähempänä meidän makkaria – turvallisemman tuntuinen?. Poikien huone on hiljaisempi – M ehkä nukkuis siellä paremmin?  Mitenköhän monta kertaa meillä on näitä sänkyjä kuljetettu huoneesta toiseen, ja taas takaisin... Illalla unohdin antaa M:lle sen melatoniinin ja niinpä kun itse lähdin ennen kymmentä nukkumaan löysin mun sängystä tähtisilmäisen ja hymyilevän lapsen. En tajua miten se oli ollut niin hissukseen ettei kumpikaan meistä huomannut ettei se nuku vaikka katsottiin telkkaria loftissa eli ihan siinä vieressä. Yleensä se kyllä käy noin kolmen minuutin välein ilmoittautumassa.

O on karmeessa räkiksessä. Päivän ohjelma on peruutettu ja me pysytään kotona paranemassa ja jätetään ohjelmat huomiselle...

Pääsiäisenä pitäis olla kaunista ja lämmintä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän