M lähti kouluun
ja meillä rauha maassa. Negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan on rankkoja –
kaikkihan sen tietää. Siis on itsessään rankkaa olla turhautunut, väsynyt ja
kiukkuinen mutta kun kohteena on oma lapsi se tekee siitä vielä jotenkin
käsinkosketeltavamman typerää ja tylsää. Kiellettyä omalla tavallaan. Pitäis,
pitäis, pitäis... syyllisyydellä ei oo rajaa ja on vaikeeta olla vajoamatta
syvemmälle. Se on sellainen itseään ruokkiva suppilo josta on tolkuttoman
vaikeeta kiivetä ulos.
On makeeta katsoa
O:ta joka ekaa kertaa elämässään tekee jotakin ennen veljeään. On edellä ja
osaavampi, nopeampi, parempi... Ai miten niin meillä vertaillaan ja
kilpaillaan? Ei meillä oikeastaan vertailla ja kilpailla, mutta noi jätkät
kyllä tuntuu kilpailevan kaikesta ja kaikessa. Mulle ne on ihan hyviä just
tollaisina, omanlaisinaan. Annan sen nautiskella omasta taidostaan, pönkitän ja
korostan koko rahalla ja se kulkee rinta rottingilla.
Maanantaiaamuna
sillä oli vaippa märkänä roikkumassa jossakin polvien ja nilkkojen välillä. Nyt
sillä on kalsarit jalassa ja se kertoo kun pitää mennä potalle. Leikin
tuoksinnassa voi melkein unohtua, mut silloinkin se juoksee vielä tirauttamaan
loput pottaan. Illalla annoin sen jättää yövaipan pois, vuorasin sängyn ja epäilin tätä suoritusta. Seiskasta
seiskaan... kuiva sänky ja iloinen pieni mies. Ne oli jo aikansa olleet
hereilläkin. Varovaisesti voitaneen siis sanoa et jannu on kuiva. Varmasti
tulee takapakkia, märkiä housuja ja lakanoita mutta ihan yhtä varmasti se on
ymmärtänyt mistä tässä jutussa on kysymys, haluaa osata eikä stressaa asiasta
toisin kuin veljensä joka meni totaalisesti takalukkoon yhdessä päivässä.
Josko tää
pottatarina päättyis nyt tältä erää tähän. Keskitytään taas muuhun.
Kommentit
Lähetä kommentti