Siirry pääsisältöön

tavallista arkea vaan


M lähti kouluun ja meillä rauha maassa. Negatiiviset tunteet omaa lasta kohtaan on rankkoja – kaikkihan sen tietää. Siis on itsessään rankkaa olla turhautunut, väsynyt ja kiukkuinen mutta kun kohteena on oma lapsi se tekee siitä vielä jotenkin käsinkosketeltavamman typerää ja tylsää. Kiellettyä omalla tavallaan. Pitäis, pitäis, pitäis... syyllisyydellä ei oo rajaa ja on vaikeeta olla vajoamatta syvemmälle. Se on sellainen itseään ruokkiva suppilo josta on tolkuttoman vaikeeta kiivetä ulos.

On makeeta katsoa O:ta joka ekaa kertaa elämässään tekee jotakin ennen veljeään. On edellä ja osaavampi, nopeampi, parempi... Ai miten niin meillä vertaillaan ja kilpaillaan? Ei meillä oikeastaan vertailla ja kilpailla, mutta noi jätkät kyllä tuntuu kilpailevan kaikesta ja kaikessa. Mulle ne on ihan hyviä just tollaisina, omanlaisinaan. Annan sen nautiskella omasta taidostaan, pönkitän ja korostan koko rahalla ja se kulkee rinta rottingilla.

Maanantaiaamuna sillä oli vaippa märkänä roikkumassa jossakin polvien ja nilkkojen välillä. Nyt sillä on kalsarit jalassa ja se kertoo kun pitää mennä potalle. Leikin tuoksinnassa voi melkein unohtua, mut silloinkin se juoksee vielä tirauttamaan loput pottaan. Illalla annoin sen jättää yövaipan pois, vuorasin sängyn  ja epäilin tätä suoritusta. Seiskasta seiskaan... kuiva sänky ja iloinen pieni mies. Ne oli jo aikansa olleet hereilläkin. Varovaisesti voitaneen siis sanoa et jannu on kuiva. Varmasti tulee takapakkia, märkiä housuja ja lakanoita mutta ihan yhtä varmasti se on ymmärtänyt mistä tässä jutussa on kysymys, haluaa osata eikä stressaa asiasta toisin kuin veljensä joka meni totaalisesti takalukkoon yhdessä päivässä.

Josko tää pottatarina päättyis nyt tältä erää tähän. Keskitytään taas muuhun.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän