Siirry pääsisältöön

edellisenä päivänä

Kolme vuotta sitten aloittelin päivääni sairaalassa. Lukaisin sähköpostit, makasin käyrillä, tilasin aamiaista ja odottelin lääkäriä käymään. Oli keskiviikko aamu, kahdeskymmenes sairaalassa. Eihän se paljoa ollut - monet makaavat viikkoja tai kuukausia - mutta mä olin kyllästynyt odottamaan, kyllästynyt makaamaan, kyllästynyt, väsynyt, peloissani, ja kaipasin kotiin. Viralliseen leikkauspäivään oli vielä toista viikkoa.

Kun mun lääkäri tuli käymään aloitettiin sama keskustelu kuin jokaisena aamuna sen jälkeen kun olin saanut 34 viikkoa käyntiin; ”Today? Is today the day?” ja vastaus oli ensin se tuttu ”ei”. Pienen viiveen jälkeen mulle kuitenkin tarjoiltiin vaihtariksi amniota, lapsivesipunktiota... jos keuhkot olis punktiossa tarpeeks kypsät, voitais pojat ottaa huomenna ulos. Väittäisin et ”Sekis” – se mun lääkäri, Dr Graham aka sekaleipä aka sekis – oli vähän hämmästynyt kun tartuin tähän ehdotukseen pienen viidakkoapinan raivolla, kaksin käsin ja kysyin et koska ne tekee punktion. Mut hei, edelliset punktiot oli tehty viikkoja takaperin, riskillä, nyt mulla ei ollut mitään menetettävää. Ei ollut teoreettista riskiä siitä että neula vahingossa tappais lapsen tai et saisin keskenmenon, synnytyksen käynnistyminen ei olis haitannut yhtään.

Surffailin netissä, katsoin telkkaria, tilasin lounasta, pyysin lisää kylmäpakkauksia, käänsin kylkeä. L oli kuumeisena kotona ja M:kin tais olla kipeenä. Ei vierailijoita. Ei etenkään nyt kun riskinä oli et mä sairastuisin ja sit ei ainakaan leikattais.

Lopulta mulla oli huoneessa perinatologi ja ultrateknikko. Toimenpide oli yhtä kurja supistuksineen kuin ennenkin, mutta eihän se valmisteluineenkaan kestä kuin hetken ja sit odotettiin... tulosten saamiseen piti mennä pari tuntia ja mä odotin ja odotin ja odotin ja kysyin mun hoitajalta joko se tietää jotain ja sit odotin ja odotin ja kysyin taas ja odotin ja odotin ja kysyin ja odotin. Lopulta Sekis tulee uutisten kanssa. Rimaa hipoen, mutta kuitenkin. Aamulla leikataan, eka leikkausaika. Se kysyi et oonko varma? Haluanko lykätä kunnes L on kunnossa ja pääsee mukaan? Joo, en halunnut vaan soitin tulevalle Kummitädille et olis keikkaa tiedossa, puolkuudelta aamulla sairaalassa.

Loppupäivän kuulostelin itseäni ja pelkäsin aivan hillittömästi että mulle nousee kuume tai tulee kurkku kipeeks tai... ja sit makoilin käyrillä ja sain tipan valmiiksi aamua varten ja allekirjoitin yhden puhelinluettelon verran papereita ja tapasin keskolan jengiä ja odotin seuraavaa aamua, mun jannujen synttäriä. Näin jälkikäteen, elämä olis varmasti jatkunut jos synnytystä oltaisiin jouduttu lykkäämään muutamalla päivällä. Silloin ajatus tuntui kohtuuttomalta.

Lähinnä mä odotin eteenpäin pääsemistä, sitä että se karmaisevan rankka ja epäinhimillisen pitkä odotus olis ohitse. Raskaus josta en uskaltanut nauttia hetkeäkään, raskaus jonka jokainen päivä oli pelkoa ja valmistautumista pahimpaan. Useimpina päivinä olin täysin vakuuttunut siitä ettei me koskaan saatais poikia kotiin asti eikä siinä auttanut järki.

Päällimäinen kirja aukeaa itsestään näitten alla olevien sivujen kohdalta






Kommentit

  1. Mua kiinnostaa tietää noiden päiden cm:t. Ylläri.. ;D
    Varsinkin mikä olis lähin sitä 7cm...

    Eli, et millään viittis mitata mulle? Voin ottaa vastauksen muuallekkin. ;)

    / Älskling

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän