Siirry pääsisältöön

mulla oli nälkä

Ehkä kaikki suomalaiset viisveet tekee näin. Ehkä mä en vaan tiennyt et tää on ihan tavallista... emmä tiedä, mulle tää ei oo tavallista.

Musta kuitenkin oli aivan huikeeta tulla alakertaan laittamasta poikia nukkumaan ja pyykkejä koneeseen, vain huomatakseni että M:lla oli leipä leivän paahtimessa, voi esillä odottamassa sitä leipää ja sen ainoo kysymys oli et miten sen leivän saa ulos sieltä paahtimesta... en auttanut, kerroin vaan mitä pitää tehdä ja autoin sitä löytämään voiveitsen...


siinä se nyt natustaa, itse tekemäänsä leipää... isänsä sylissä

Kommentit

  1. Hienosti hoidettu, pikkuneiti!
    Meillä 3,5-vuotiaat hakevat jääkaapista ruokaa, esimerkiksi joghurttia, leipää tai viinirypäleitä. Mutteivät ole ymmärtäneet laittaa leipää paahtimeen, eivätkä ole hakeneet voita voidellakseen leipää, vaan syövät sen ilman päällisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin pojilla on tapana syödä paahtoleipää suoraan pussista ;)

      Poista
  2. Hienoa M!
    Meidän 5-v. ei todellakaan tee mitään tuollaista. Leivän varmasti löytäisi ja paahtimenkin sijainnin tietää, mutta kun ei vaan kiinnosta. Leipää syö, jos/kun se eteen tuupataan ja käsketään syömään. Niin ja leivän syö siis siinä tapauksessa, ettei sen päällä ole mitään, ei edes voita. :)

    -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tais se syöminen täälläkin jäädä muutamaan haukkuun, mutta omatoimisuus yllätti totaalisesti ja positiivisesti :)

      Poista
  3. Kivoja kuvia, hienoa oma-aloitteellisuutta!

    By the way... tiiätkö voiko estää jotenkin jotain lukemasta blogiaan tai ettei oman blogin jutut tuu sille esille, jos se on kirjautunut lukijaksi? Ootko ite tehnyt joskus niin, jos niin voi tehä?

    Siru

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! En osaa sanoa voiko estää lukemasta, sen tiedän että kommenttien jättämisen voi blokata haluamastaan IP-osoitteesta.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän